30. lokakuuta 2013

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan dekkarit ovat nauttineet suurta suosiota blogeissa, ja onpa kirjailija itsekin ahkerasti mukana sosiaalisessa mediassa. Olen kurkistellut Vera(n) Italiaan kirjailijan blogin kautta jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain tartuttua itse kirjoihin, tarkemmin sanottuna dekkarisarjan aloittavaan Kuolemaan sypressin varjossa (2012).

Olen jo aiemmin tilittänyt blogissa ennakkoluulojani kotimaisia dekkareita kohtaan. Mielikuvissani niissä ratkotaan harmaita lähiömurhia laimean keskikaljan voimin. Ensikohtaamiseni Leena Lehtolaisen kanssa auttoi jonkin verran ennakkoluulojen käsittelyssä, sillä Ensimmäinen murhani ei ollut ollenkaan hullumpaa lukemista, vaikka siinä kaljoittelevia poliiseja esiintyikin. Silti oli hauskaa tutustua Vera Valan myötä kotimaisen dekkaristin teokseen, joka lupaili suomalaisen arkitodellisuuden sijaan Italiaan sijoittuvaa ”aistikasta”, ”auringonpaahteista ja rehevästi tuoksuvaa” tarinaa.

Kirja piti lupauksensa. Viihdyin mainiosti Valan sankarittaren Arianna de Bellisin seurassa Rooman kattojen yllä, Tolfan pikkukaupungin pittoreskeilla kujilla ja maaseudun aurinkoisissa maisemissa, eivätkä kuvaukset Ariannan herkkuhetkistä paikallisten viinien, pastojen ja juustojen parissa tehneet pahaa nekään. Kirjan miljöö tarjosi siis kerrassaan nautittavaa nojatuolimatkailua pimenevien syysiltojen ratoksi.
Arianna laittoi illalliseksi salaattia ja paistoi pihvin, jonka kodinhoitaja oli hakenut aamulla lihakauppiaalta. Syötyään hän kaatoi lasiin Brunelloa ja siirtyi Rooman kattojen yllä kohoavalle terassille. Ilta-aurinko värjäsi sadan metrin päässä sijaitsevan Villa Borghesen männyt punertaviksi. Hän maistoi täyteläistä viiniä ja antoi periksi koko päivän taustalla kummitelleelle kivulle. Kattoterassin suoma näköala Vatikaanin kupolin taakse laskevaan aurinkoon vain korosti hänen yksinäisyyttään.
Pidin Ariannasta päähenkilönä. Arianna oli rohkea ja neuvokas etsivä, mutta mukana oli myös  hahmoon syvyyttä tuovia suruja ja pelkoja. Lähiödekkarimietteitäni vasten täytyy silti todeta, että lukijan kannattaa odottaa Ariannan maailmalta realismin sijasta pikemminkin estetiikalla kuorrutettua eskapismia. Kirjan faktat ovat kyllä varmasti sinänsä oikein – Valan paikallistietämys vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka en tunnekaan kirjan kuvaamia seutuja – mutta Ariannan ylellinen elämä ja vaiherikas henkilöhistoria ovat melkoisen kaukana tavallisen tallaajan arjesta.

Ariannan rinnalla esiintyvistä sivuhenkilöistä, joiden voi uumoilla esiintyvän tulevissakin kirjoissa, mieleeni jäivät Ariannan sidekick Angelo – ehkä vähän turhankin stereotyyppinen homohahmo – ja luottoystävä Bartolomeo, jonka persoonaa toivottavasti syvennetään lisää sarjan tulevissa osissa. Murhamysteeriin sekaantuneet sukulaiset ja kylänmiehet sen sijaan saivat minulta välillä sormen suuhun. Luin kirjaa pikku pätkissä, ja joskus tauon jälkeen tarinan pariin palatessani jouduin hetken tuumimaan, kuka olikaan Marcello, Luciano, Alessandro, Stefano tai Claudio.

Kirjan murhamysteeri oli enemmän palapelimallia kuin niskavilloja tuulettavaa jännitystä. Lukijana minulle sopivat mainiosti tällaiset kiltinpuoleiset dekkarit, mutta kirjan jännitteeseen olisi ehkä tullut lisää kierroksia, jos murhan karmeus olisi kajastellut tarinassa vahvemmin läpi kontrastiksi Ariannan elämän koreudelle ja Tolfan maisemien kauneudelle. Pieniä risuja antaisin myös joistakin kohdista, joissa muuten nautittavaan miljöökuvaukseen livahti ehkä vähän liikaa matkailuesiteviboja.

Kaiken kaikkiaan Kuolema sypressin varjossa oli varsin viihdyttävää lukemista ja mieluisa uusi dekkarituttavuus. Sarjan seuraava osa, Kosto ikuisessa kaupungissa, odottaa jo hyllyssä, joten tulen varmasti jatkossakin seuraamaan Arianna de Bellisin seikkailuja rikosten ja risottojen parissa.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus, 2012. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

6 kommenttia:

  1. Minä taisin lukea tämän alkuvuodesta, ja kirja oli kyllä positiivinen yllätys (olen itsekin suhtautunut aika skeptisesti suomalaisiin dekkareihin, vaikka en niitä kieltämättä kovin monia olekaan lukenut...). Kirjan kerronta oli kyllä kaunista ja miljöökuvaus uskottavaa, vaikkakin paikoin aika maalailevaa (just noi matkailuesitevibat). Sen sijaan kirja ei ollut kyllä (dekkariksi) yhtään jännittävä :D Luulen kuitenkin lukevani seuraavan osan, jos se vaikka tulee joskus kirjastossa vastaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kaikkien blogikehujen jälkeen vähän pelkäsin, että jos tämä onkin ihan huono, mutta ei onneksi ollut. :) Pientä hiottavaa löytyy esimerkiksi tuon jännityksen saralla, mutta varsin lupaavat dekkarisarjan ainekset tästä löytyy.

      Poista
  2. Vera käväisi eilen täällä Turussa kertomassa kirjoistaan, oli mukava kuulla kaikenlaista mikä kirjoittamiseen on vaikuttanut. Hän kertoi mm. tuosta mainitsemastasi Angelosta, että on laittanut tähän henkilöön kaikkein eniten itsestään, puhetavastaan ja muusta sellaisesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista, kiitos tästä tiedonjyvästä! Todellisuus suodattuu kirjoihin niin monituisilla tavoilla... hauska esimerkki!

      Poista
  3. Oi, Bartolomeo! Mukavaa viihdettä, perinteiseen tapaan, vaikka aika kilttiä onkin, kuten sanot. Kaiken ei tarvitse järisyttää, jotta sen parissa viihtyisi. Itse aloitin suoraan kakkososasta, ja sama tyylilinja jatkuu, ehkä jopa vähemmän matkailuesitemäisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että kakkososassa meno jatkuu tai jopa paranee!

      Poista