10. elokuuta 2013

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani

Leena Lehtolaisen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari Ensimmäinen murhani (1993) oli alkukesästä tarjolla jonkinlaisena ilmaisena lukijalahjana Elisa Kirjan asiakkaille. Voisiko olla oivempaa tilaisuutta tutustua kirjailijaan, jota olen jo vuosia ennakkoluuloisena vältellyt? (Itse asiassa kaavailin kyllä tarttuvani ennakkoluuloihini jo viime vuonna Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteen tiimoilta, mutta en päässyt tuumasta toimeen. No, onneksi Maria Kallio on jaksanut odotella vielä vähän pidempään.)

Kuten ennakkoluulojen kanssa usein käy, ne osoittautuivat jälleen jos ei nyt suorastaan vääriksi, niin ainakin ylimitoitetuiksi. En ole juuri lukenut kotimaisia dekkareita, ja mielikuvani on, että niissä on tylsiä keskikaljaa juovia poliiseja ja tylsiä lähiömurhia. No joo. Jossain määrin taidan olla oikeassa, sillä mielikuvieni suuntaisia piirteitä löytyi kyllä tästäkin kirjasta, mutta tylsä Ensimmäinen murhani ei silti ollut, vaan varsin mukiinmenevää kesälukemista.

Kirjassa ratkaistava murha on siis Maria Kallion ensimmäinen. Tämä aspekti juonessa oli minusta mielenkiintoinen. Keltanokkapoliisi, joka ei ole edes vielä ihan varma, haluaako olla poliisi, joutuu ratkaisemaan ensimmäistä isoa juttuaan, ja päälle päätteeksi tapauksen osapuolet sattuvat olemaan hänen opiskeluaikaisia tuttujaan. Ammatillisen ja yksityisen minän kohtaamisesta syntyy hyviä jännitteitä. Näin ensikohtaamisella nielin vaivatta moisen sattuman, mutta toivottavasti Kalliolla ei sentään ole niin huono tuuri, että sarjan kaikissa kirjoissa murhataan vain hänen tuttaviaan...

En oikein tiedä, mitä mieltä olen päähenkilöstä. Seurasin kyllä mielelläni tarmokkaan poliisin toimia murhan ratkaisemiseksi, mutta en kokenut erityisesti välittäväni Mariasta, ja paikoin hahmo tuntui ikään kuin taiten sommitellulta kokoelmalta luonteenpiirteitä ja mieltymyksiä, mutta ei silti ihan oikealta ihmiseltä. Syvyyttä tulee varmaankin lisää kirjasarjan edetessä, kun Maria saa kirja kirjalta lisää lihaa luiden päälle. Olisi mielenkiintoista lukea sarjan myöhempiä kirjoja ja seurata Kallion kasvamista ja kehittymistä ihmisenä ja poliisina, parikymppisestä plantusta kokeneeksi konkariksi. Nuoressa Mariassa on karheutta, rohkeutta ja kovuutta, mutta niiden alla myös levotonta epävarmuutta. Mihin suuntaan kokemus mahtaa hahmoa viedä, ärhäkämmäksi vai tyynemmäksi?

Jotkut henkilöt ja juonen palaset tuntuivat vähän epäuskottavilta, mutta dekkareissa moinen ei minua varsinaisesti häiritse: henkilöhahmoilla kuuluukin olla liudoittain toinen toistaan synkempiä ja odottamattomilla tavoilla yhteen kietoutuvia salaisuuksia. Mitä uskottavuuteen ja kiinnostavuuteen tulee, lähiödekkariennakkoluuloni saivat kyytiä siltäkin osin, että loppujen lopuksi ei ollutkaan tylsää vaan itse asiassa aika hauskaa lukea tällaista helsinkiläiseen arkimiljööseen sijoittuvaa ja arkisen rempseään tyyliin kerrottua tarinaa.

Oman hauskan lisänsä lukukokemukseen toi ajankuva. Alkaessani lukea kirjaa pidin itsestäänselvänä, että Maria Kallio -dekkarit sijoittuvat nykyaikaan, ja vasta hetken kirjoituskoneita ja lankapuhelimia ihmeteltyäni tajusin, että kirjan ilmestymisestä on tosiaan jo kaksi vuosikymmentä. Siinäpä selitys vaivalloiselle tietoliikenteelle!

Ensimmäinen murhani ei siis ollut ollenkaan hullumpi ennakkoluulojen selättäjä. Saatan jatkossakin kokeilla Lehtolaista dekkarinnälkään.

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani. Otava, 1993. E-kirja saatu ilmaisena asiakaslahjana Elisa Kirjalta.

8 kommenttia:

  1. Jouduin lukemaan opiskeluaikana yhden Lehtolaisen dekkarin (muistaakseni Tappavan säde) ja tv-sarjaa katsoin. Saavat olla minun Lehtolaiseni siinä. Suurin syy tähän ei ole Lehtolaisen huonous, sillä kirja oli ihan luettava vaan se yksinkertainen tosiseikka, etten juuri lue dekkareita. Ja jos joskus luen, pyrin tutustumaan itselleni uusiin dekkaristeihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen lukenut tosi vähän dekkareita, lähinnä vanhoja Agatha Christieitä. Tämä oli ensimmäinen kokeilemaini kotimainen!

      Poista
  2. Minustakin tämä oli ihan mukava kesädekkari, ei mikään tajunnanräjäyttäjä mutta eihän kaikkien kirjojen tarvitsekaan olla!

    Uutta Lehtolaista olisi muuten tulossa kauppoihin jo ihan näillä näppäimillä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas, sinäkin luit tämän näkojään ihan vastikään! Tämä oli kyllä ihan mukava makupala Lehtolaisen tuotannosta. Saatan joskus lukea jotain muutakin.

      Poista
  3. Lähes koko Lehtolaisen tuotannon lukeneena sanoisin, että kirjoittaja on parhaimmillaan siinä 90-luvun puolivälin dekkareissaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, Kirsi! Ostin jo Elisa Kirjasta seuraavan Maria Kallio -dekkarin (Harmin paikka, 1994). 90-luvun puoliväliä lähestytään... :)

      Poista
  4. Muutama uusin Maria Kallio on minulta jäänyt lukematta, ja siihen Lehtolaisen Hilja Ilveskero -sarjaan en varmaan aio ikinä tutustua. Ajattelin kuitenkin, että voisin lukea nuo uusimmat Kalliot, koska syksyllä ilmestyy kuitenkin tauon jälkeen taas uusi Maria Kallio -dekkari. En oikein enää yhtään muista, millaiseen elämäntilanteeseen Maria Kallion perheineen jätin. Eivät Maria Kalliot maailman parhaita dekkareita ole, mutta minä jotenkin olen kiintynyt Mariaan henkilöhahmona ja ne juonikuviotkin ovat olleet ihan jännittäviä. Seurasin myös Maria Kallio -sarjaa innoissani äitini kanssa, ja Maria Kallion kuvittelenkin siksi aina ihan Minna Haapkylän näköiseksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole nähnyt tv-sarjaa, mutta jonkin verran ajatus Minna Haapkylästä Maria Kalliona taitaa silti mielikuviini vaikuttaa: kirjaa lukiessani nimittäin kuvittelin Kallion jonkinlaiseksi sekoitukseksi Haapkylää ja Lehtolaista itseään... Paha tapa tämä! Anna-Leena Härkösen kirjojen sankarittaretkin kuvittelen aina Anna-Leena Härkösen näköisiksi. :)

      Poista