24. kesäkuuta 2014

Anja Snellman: Pääoma

Toissakesäisellä lukumaratonillani luin ensimmäisen kirjani Anja Snellmanilta, Auran. Viimeviikkoisella maratonilla oli Snellmanin uusimman eli Pääoman (2013) vuoro.

Pääoma oli vaikuttava lukukokemus. Kansiliepeen mukaan se on ”Snellmanin tähänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos”, ja riipaisevan henkilökohtainen se tosiaan oli. Kirjassa Snellman kertoo vammaisen sisarensa tarinan ja samalla paljon itsestään.

Marjatta Kauranen eli Maru syntyi Viipurissa sodan aikana, pommitusten keskellä. Elämä sai dramaattisen alun, mutta muuten dramatiikkaa oli Marun elämässä vähän: puheen ja liikkumisen vaikeus eristi sairauteen ja yksinäisyyteen. Maru kuoli 67-vuotiaana, ainoana lähiomaisenaan pikkusisko Anja.

Marun kuolema nostaa muistot pintaan. Kirjassa risteilee monta aikatasoa. Lapsuudenkodin niukat puitteet ja ei niin helppo perhe: epävakaa äiti, viinaanmenevä isä, sisko joka on erilainen kuin muut. Nuoruuden vimma päästä irti kodista, suureen ja kevyempään maailmaan. Aikuisena kypsyvä ymmärrys, velvollisuudentunto ja samalla riittämättömyyden tunne.

Yksi kirjan läpi kulkevista teemoista on terveen sisaren kokema syyllisyys. Nuorena Anja häpeää kömpelöä siskoaan ja samalla häpeää omaa häpeäänsä, aikuisena taas kokee syyllisyyttä siitä ettei ole tehnyt eikä tee Marun eteen tarpeeksi. Ja läpi elämän mukana kulkee kuin varjona syyllisyys siitä, että toinen on sairas ja itse on terve.

Snellmanin teksti on tiheää ja toisteista, symbolien ja viittausten kyllästämää. Muistojen seassa vilahtelee myyttisiä karhuja, Amy Winehouse ja Anders Behring Breivik, ja ehkä tärkeimpänä toistuvana motiivina geenitutkimus, DNA:n piirtämä ”sisaruuden kaksoiskierre”. Geenien määräämän kohtalon sattumanvaraisuus herättää ihmetyksen siitä, miten pienestä onkaan kiinni, millaiset biologiset lähtökohdat ihminen elämälleen saa: miten paljon samaa on kahdessa täysin erilaisessa ihmisessä ja miten erilaisia voivat olla kaksi ihmistä, joissa on niin paljon samaa.
Me olimme herneenpalon puoliskot, linnun siivet, me olimme kuin yö ja päivä. Me olimme niin erilaisia, että olimme kuin toisistamme murtuneet. 

Snellman käsittelee Pääomassa hyvin yksityisiä asioita ja tunteita. Vajavaisen kokemukseni perusteella samoja teemoja löytyy hänen muistakin kirjoistaan: yksi Auran henkilöhahmoista oli viinaanmenevä karjalainen kauppamies-isä, joka muistutti aika lailla tämän kirjan isää, ja käsittääkseni muissa Snellmanin kirjoissa henkilökohtaisuus on vielä selvemmin läsnä.  

Pääomassa henkilökohtaisuus on peittelemätöntä ja syvälle menevää, mutta jotenkin kirja ei tunnu tirkistelyltä. Snellman panee itsensä likoon ja kuvaa siskoaan rehellisesti mutta ei ronkkien, kunnioittaen mutta ei glorifioiden. Kirjasta muodostuu kaunis kunnianosoitus yhdelle vaatimattomalle, ainutlaatuiselle elämälle.
Elämänsä viimeiset yhdeksän päivää hän katselee maailmaa pienemmän ja isomman happimaskin takaa, oman hengityksensä huurusta erottaa monenlaisia kummeksuvia ja sääliviä ilmeitä, niihin hän on enemmän kuin tottunut. Hän on viimeisinä tajuisina päivinään kuin sukeltaja, kytkettynä erilaisiin mittareihin ja happilaitteisiin hän leijailee rypälekorallien puutarhoissa, hyväilee pelotta mureenoiden huulia, tarttuu sähkörauskuja pyrstöstä, painaa päänsä huojuviin meriviuhkoihin, seuraa helmiveneiden matkaa syvälle pohjan ikihämärään. Menneen elämän päiviä, maisemia, ääniä, perheenjäsenten ja lemmikkieläinten hahmoja. Vuoteen ympärille vedetyt verhot ovat kuin valkokangas.

Anja Snellman: Pääoma. Otava, 2013. 299 s.

4 kommenttia:

  1. Luru, minullekin tämä kirja oli vaikuttava kosketus kahteen erilaiseen sisarukseen ja yhtään ei tuntunut tirkistelyltä. Tämä on ensimmäinen kirjani Snellmanilta, mutta varmaan ei viimeiseni. Anjan avoimuus on aseistariisuvaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin aion ehdottomasti lukea lisää Snellmania, tämä kirja herätti kiinnostuksen. Mielenkiintoista vertailla, miten tämä teoksista henkilökohtaisin vertautuu muihin.

      Poista
  2. Voi, miten kauniit kohdat olit siteerannut! Minusta tämä on Snellamanin pääteos. Olen jostakin saanut sen käsityksen, että tämä saattaa olla myös hänen viimeinen kaunokirjallinen teoksensa, johon kaikki tähänastinen on ollut pohjana ja että nyt hänellä ei enää olisi tarvetta kirjoittaa. Snellmanhan onkin valmistautumassa terapeutiksi. Hän käyttää varmaan kirjallisuusta terapian välineenä, joten pitkä kirjailijanura on edelleen käytössä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavaa! Voin kyllä kuvitella, että tällainen kirja on kirjoittajalleen jonkinlainen käännekohta, yhden kaaren päätepiste. Mielenkiintoista seurata Snellmanin uran jatkoa.

      Poista