9. huhtikuuta 2014

Aino Malmberg: Yksinkö? (Vanhan kirjan päivä)

Kirjablogeissa vietetään tänään Mikael Agricolan päivänä Vanhan kirjan päivää. Bloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Hyvä kirja ei vanhene!

Minä luen ylipäätään enemmän vanhoja kuin uudenuutukaisia kirjoja. Harvaa kirjaa hamuan käsiini painolämpimänä, paljon useammin noukin luettavaa divareista, kirjastoista tai oman hyllyn perukoilta. Metkaa on myös, että kirjan uudet sähköiset muodot ovat vieneet lukuharrastustani entistä vanhempaan suuntaan, kiitos Project Gutenbergin ja muiden e-kirjojen tarjoajien.

Tämänpäiväinen vanha kirja löytyi Elisa Kirjan valikoimista. Olen ladannut virtuaaliseen kirjahyllyyni yhtä ja toista palvelun Ilmaiset klassikot -kategoriasta, vanhoista tutuista tuiki tuntemattomiin nimiin. Aino Malmbergin Yksinkö? (1903) kuuluu jälkimmäisiin. En ollut koskaan kuullutkaan kirjailijasta, mutta ”tyylipuhdas romaani perhostieteilijä Olli Hartin ja opettaja Anna Hemmerin epätavallisesta rakkaudesta” kuulosti hauskalta. Wikipedian perusteella mielenkiintoiselta vaikuttaa myös kirjailija itse.

Lyhyt romaani oli mainio yhden kevätillan kirja. Näin hurmaavaa keväistä Helsinki-tunnelmaa menneiltä ajoilta tarjoavat heti ensimmäiset kappaleet:
Eläintieteen dosentti Helsingin yliopistossa, tohtori Olli Hart, astui pitkin Aleksanterinkatua. Tämä maaliskuun loppupuoli oli varmaan vuoden hermostuttavin aika. Päivä paistoi, lumi suli ja kevään henki tunki kaikkialle.
     Tohtori Hart astui hitaasti ja mietteissään. Nyt oli kevät, kevät! Ja kevään salainen, kaihonsekainen riemu, joka houkuttelee pois arkitöistä ja vie vallan kylmältä järjeltä, hiipi hänen mieleensä taas.
Tarinan edetessä levoton tohtori Hart tutustuu opettajatar Anna Hemmeriin, jonka tyyni, lempeä olemus saa miehessä liikkeelle aivan uudenlaisia tunteita. Mutta voiko Hart murtaa sen yksinäisyyden kuoren, jonka Anna on suojakseen rakentanut?

Kirjassa oli ihanaa viime vuosisadan alun tunnelmaa perhosille omistautuneine tiedemiehineen ja mielitiettyjään ujosti hakkailevine ylioppilaineen, ja kerrontaa siivittävät herkullisen vanhahtavat sanavalinnat: pakoittaa, imponeerata, persoonallinen mielenkiinto ja niin edelleen. Olisin suonut kirjan olevan pidempikin, sillä henkilöissä ja heidän välisissä suhteissaan olisi ollut aineksia perusteellisempiinkin luonnetutkielmiin ja ihmissuhdetunnelmointiin. Oikein sympaattinen lukukokemus siis!

Kirjan on lukenut myös Laura Honkasalo Sininen kirjahylly -blogissa.

Lisää tietoa Vanhan kirjan päivästä ja linkkejä tempaukseen osallistuviin blogeihin löytyy Kirjasfääristä.

Aino Malmberg: Yksinkö? Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1903. E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012.

6. huhtikuuta 2014

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Kalmantanssi (2014) jatkaa Milja Kauniston Synnintekijässä aloittamaa tarinaa Olavi Maununpojan vaiheista keskiajan Euroopassa.

Olavi on palannut Sorbonnesta kotiin Itämaahan ja edennyt opiskelijanplantusta kirkkoherraksi, mutta pian Pariisi kutsuu jälleen. Tällä kertaa nuori pappi joutuu reissullaan väistelemään Ranskassa raivoavaa ruttoa ja tulee vedetyksi mukaan korkean tason kirkollis-poliittisiin vehkeilyihin.

Synnintekijässä minua ihastutti etenkin mehevä keskiajan kuvaus. Samalla linjalla jatkaa myös Kalmantanssi. En tiedä, mitä historioitsijat sanovat, mutta maallikkona ainakin olen varsin vaikuttunut Kauniston tekemästä taustatyöstä 1400-luvun ajankuvan luomiseksi. Kalmantanssia lukiessa oli jälleen kiehtovaa eläytyä Olavin matkansa varrella kohtaamiin näkyihin, hajuihin ja makuihin, vaikka monet niistä aika puistattavia ovatkin! Mätää, löyhkää ja ruumiintoimintoja löytyy.

Menneen ajan tunnelmaa luo hienosti myös kirjan kieli. Kaunisto käyttää kerrassaan meheviä sanavalintoja, ja kerronnan rytmissäkin on jotain, joka sopii kirjan kuvaaman aikakauden henkeen ja vie lukijan Olavin pään sisään:
Nuori mies irvistää hajuille, hänen mieleensä ei juolahda kavahtaa köyhyyttä, hänellä kun on maailman avaimet kukkarossaan. Minä en enää ollut nuori ja siksi puute puistatti minua, kipu kauhistutti ja heikkous huolestutti. Kuljin nuoruuteni suurimman seikkailun mailla ja ymmärsin, että nuoruuttani ei enää ollut.
Kalmantanssissa Olavi kehittyi minusta henkilönä mielenkiintoisempaan suuntaan. Synnintekijässä mies oli vähän ulalla oleva nyhverö, nyt Olavissa alkoi olla hitusen enemmän ytyä. Melko pöljä Olavi osaa silti olla, ja välillä tuntui epäuskottavalta, että mukamas fiksu mies käyttäytyi niin typerästi kuin esimerkiksi langetessaan paholaismaisen Birgitta-rouvan pauloihin. Päähenkilö tuntuu myös paikoin jäävän vahvaluontoisempien sivuhenkilöiden varjoon. Tässä kirjassa sellainen oli tulitahtoinen Orléansin neitsyt Jehanne D'Arc, kun taas Synnintekijän voimahahmo Miracle pysytteli enemmän taustalla.

Kalmantanssi toistaa Synnintekijän rakennetta sikäli, että nuoren Olavin seikkailuja kehystää jälleen miehen vanhoille päiville ajoittuva kehyskertomus, ja tämäkin kirja alkaa väläyksellä aatelisneito Beatrix de le Tour d'Auvergnen elämästä. Beatrixia käsittelevä osio tuntui minusta tässä kirjassa vähän liian irtonaiselta osalta. Ehkä sarjan seuraavassa osassa palataan jälleen tarkemmin Beatrixin ja Miraclen vaiheisiin. Teasereita sarjan seuraavan osan maisemista jaellaan jo kirjailijan Facebook-sivulla!

Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus, 2014. Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. Saatu arvostelukappaleena Gummerukselta. E-kirja Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

2. huhtikuuta 2014

Thomas Hardy: Tess of the d'Urbervilles (Tessin tarina)

Näin viime vuonna Roman Polanskin elokuvan Tess (1979), joka sai minut kiinnostumaan kirjasta elokuvan taustalla eli Thomas Hardyn romaanista Tess of the D'Urbervilles (1891). Tessin tarina löytyy muun muassa BBC:n kymmenisen vuotta sitten koostamalta brittien top 100 -suosikkikirjojen listalta sijalta 26 ja monilta muiltakin ”nämä kirjat pitäisi jokaisen lukea” -klassikkolistoilta.

Kuuntelin kirjan LibriVox-äänikirjana englanniksi. Välillä en ollut pitkiin aikoihin kuuntelutuulella, joten vähän alle 18-tuntiseen opukseen meni kuukausia, vaikka lukijan ääni ja äänitteen laatu olivat sinänsä ihan miellyttäviä. Kun kuuntelu meni näin pätkittäiseksi, kärryillä pysymistä helpotti, että tarinan pääpiirteet olivat ennalta tuttuja. Polanskin elokuva nimittäin seuraa kirjan juonenkäänteitä hyvin uskollisesti.

Tessin tarina on umpitraaginen. Maalaistyttö Tess Durbeyfieldin perhe saa tietää, että heidän veressään virtaa maineikkaan D'Urbervillen aatelissuvun verta. Rahapulassa ja toiveikkaina Tessin vanhemmat lähettävät esikoistyttärensä piiaksi kartanoon, jonka asukkaat nykyisin kantavat suvun nimeä. Kartanon perijä Alec iskee silmänsä Tessiin, ja eipä aikaakaan, kun elämän tosiasioista tietämätön tyttö joutuu miehen viettelemäksi (lue: raiskaamaksi) ja alkaa odottaa lasta.

Siitä alkaa Tessin tuskien tie. Vauva kuolee imeväisenä, mutta aviottoman lapsen häpeä jää Tessin kannettavaksi. Hyväksikäytetyn tytön kohtalo on sydäntäsärkevä. Tess ajelehtii epäonnesta toiseen. Maine on mennyt, köyhyys kuristaa, tosirakkaus löytyy mutta menee mönkään. 

Tessin kohtalo tuntuu riipaisevan epäreilulta. Vain siksi, että Tess sattuu olemaan nainen, hän saa yksin kantaa ”syntinsä” seuraukset sillä aikaa, kun hänen kohtalonsa sinetöineet miehet voivat kaikessa rauhassa keskittyä nautiskelemaan huolettomasta elostelusta, moraalisesta ylemmyydentunnosta tai molemmista yhtä aikaa. Tessin paikan maailmassa määrittävät hänen sukupuolensa ja yhteiskuntaluokkansa, ja se paikka on kurja.

Kirjan henkilöt ovat enimmäkseen melkoisen vastenmielisiä. Idealistinen mutta itsekeskeinen Angel Clare, jolle Tess menettää sydämensä, ei ole juuri parempi kuin niljakas Alec, jolle hän menetti neitsyytensä. Tessin vanhempienkaan ei voi varsinaisesti sanoa olevan tyttärensä tukena. Matkan varrella Tess kohtaa paljon välinpitämättömyyttä ja hyväksikäyttöä.

On Tessissäkin silti vikansa. Tunsin myötätuntoa tyttöparkaa kohtaan, sillä Tessin mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun olivat murheellisen rajalliset, mutta välillä en silti voinut välttyä ajattelemasta, että hän ei ainakaan auttanut asiaansa päättämättömällä ailahtelevaisuudellaan, lammasmaisella alistuvuudellaan ja jäykällä ylpeydellään. Olisi kiinnostavaa tietää, miten Hardy ja aikalaislukijat kokivat Tessin hahmon. Oliko tässä aikansa ihannenainen, nöyrä ja passiivinen?

Hardyn vuolaasti maalailevat kuvaukset 1800-luvun Englannista ovat kiehtovia niin aikakauden arvojen osalta kuin senkin suhteen, miten hän kertoo maaseudun ja pikkukaupunkien maisemista ja arjesta. Lukija seuraa Tessiä lypsylle ja peltotöihin, markkinoille ja kirkonpenkkiin, ja pääsee D'Urbervillen ja Claren perheiden kautta kurkistamaan myös rikkaiden nousukkaiden ja pappissivistyneistön elämään.

Suosittelemisen arvoinen klassikko siis. Nyt kun olen sekä nähnyt Polanskin elokuvan että lukenut kirjan, olisi mielenkiintoista nähdä myös BBC:n vuonna 2008 kirjan pohjalta tekemä minisarja, josta esimerkiksi Ullakkokamarissa-blogi kirjoittaa. Tessin tarinaa tuumitaan myös ainakin blogeissa Kirjafriikki, Fiktiivinen maailma, Rakkaudesta kirjoihin ja Näin, luin, koin.

Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles. 1891. Suom. Tessin tarina. LibriVox-äänikirja, kuunneltu kännykällä.

Kuva: BBC:n minisarjan DVD-kansi (Wikipedia)