28. helmikuuta 2014

Anna Gavalda: Billie (Lempi ei ole leikin asia)

Anna Gavaldan Billie (2013) eli juuri suomeksi ilmestynyt Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, 2014) oli mieleenpainuva kirjaostos, sillä sain siihen joulukuisella Pariisin-reissulla omistuskirjoituksen itse kirjailijalta. Mahtavaa! Gavalda on suosikkejani ranskalaisista kirjailijoista, vaikka kuten jo tuossa aiemmassa postauksessa tuumasin, joistakin hänen kirjoistaan olen pitänyt enemmän ja toisista vähemmän.

Lukukokemukseni Billien parissa taitaa asettua jonnekin sinne keskivaiheille. En ihastunut kirjaan aivan yhtä suurella innolla kuin etenkin Gavaldan novelleihin, mutta eipä se jäänyt keskenkään, kuten edellisen eli Lohduttajan kanssa kävi. Oikeastaan tuntuu, että nyt pari päivää kirjan jälkimakua tunnusteltuani pidän siitä enemmän kuin itse lukemisen aikana.

Kirjan päähenkilö on Billie, vaikeissa oloissa ja epävakaassa perheessä kasvanut nuori nainen, ja aiheena on hänen ystävyytensä samalle koululuokalle sattuneeseen kilttiin ja fiksuun Franckiin, toiseen yksinäiseen sivustakatsojaan.

Persoonalliseksi tämän tarinan kahden erilaisen ihmisen ystävyydestä tekee Billien kertojanääni. Gavalda antaa Billien miettiä ja muistella elämäänsä tämän omin sanoin. Puhekielinen kerronta etenee vähän haparoiden, ajatuksesta ja tyylistä toiseen harhaillen, ja onnistuu luomaan vaikutelman Billiestä ihmisenä, joka vasta totuttelee jäsentämään kokemaansa kertomukseksi tai edes pitämään elämäänsä kertomisen arvoisena.

Luin kirjan ranskaksi, ja osa Billien kerronnan vivahteista, viittauksista ja slangisanoista meni minulta taatusti ohi. Välillä tunnustan myös vähän tuskastuneeni juuri tuohon edellä kehumaani jäsentymättömyyteen. Vaikka se toisaalta toi tekstiin aitoutta, tyhjäkäyntiä ja kolmia pisteitä oli makuuni paikoin hiukan liikaa.

Olisi mielenkiintoista vertailla alkuperäistekstiä suomennokseen. Voin kuvitella, että Billien suomentaminen ei ole ollut aivan helppo nakki, mutta ainakin Kirjavan kammarin Karoliina tuumaa suomentaja Lotta Toivasen selviytyneen tehtävästä kunnialla. Myös Kirjapolkuni-blogin Bleue kehuu kirjan haastavaa, mutta modernia ja vivahteikasta tyyliä. Café Voltairen Päivi Kososelle kirja sen sijaan oli pieni pettymys.

Kososen mainitsema intertekstuaalisuus sai minutkin kirjaa lukiessa mietteliääksi. Kirjassa viitataan usein Alfred de Musset’n näytelmään On ne badine pas avec l’amour (1834). Lieneekö se ranskalaisten koulujen opetusohjelman peruskauraa? Näytelmään liittyvistä kohdista saisi varmasti enemmän irti, jos teos olisi lukijalle tuttu. Joidenkin kirjallishenkisten viitteiden kohdalla mietin myös niiden uskottavuutta Billien hahmon kannalta, mutta loppujen lopuksi nielin Proustin madeleinet ynnä muut mukisematta. Ensinnäkin ranskalaisille ne lienevät kuin meille suo, kuokka ja Jussi, ja toiseksi juuri se, miten Billien kerronnassa kerrostui kaikki hänen kokemansa ja oppimansa, teki hahmosta kiinnostavan.

Anna Gavalda: Billie. Le Dilettante, 2013. 223 s. Ostettu uutena. Suom. Lempi ei ole leikin asia, Gummerus, 2014, suom. Lotta Toivanen.

25. helmikuuta 2014

Pamela Druckerman: Bringing Up Bébé (Kuinka kasvattaa bébé)

Pamela Druckermanin kirjasta Bringing Up Bébé (2012) eli suomeksi Kuinka kasvattaa bébé (Siltala, 2012) on muodostunut varsinainen kasvatuskirjojen hitti. Amerikkalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta vertaileva opus sopii ranskalaisen elämäntavan salaisuuksia hämmästelevien kirjojen jatkumoon, jossa pohditaan myös, miksi ranskattaret eivät liho eivätkä hanki kasvojenkohotuksia vaan ovat aina elegantteja ja miksi heidän jälkikasvunsa ei nirsoile ruokapöydässä.

Olin lukenut ja kuullut kirjasta kehuja niin perheellisiltä kuin lapsettomiltakin lukijoilta, joten Druckermanin mietteet kiinnostivat kovasti. Lisää mielenkiintoa aiheeseen luo toki myös se, että omasta jälkikasvustani tulee puoliksi ranskalaista. Apua, kuinka kasvattaa ehta bébé?!

Viihdyin mainiosti kirjan parissa. Druckerman kirjoittaa vetävästi elämästään amerikkalaisena äitinä Pariisissa ja havainnoistaan siitä, miten eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan lapsiin ja lastenkasvatukseen. Druckermanin kuvailemat erot pohjautuvat oikeastaan jopa hämmästyttävän perustavanlaatuisilla tavoilla toisistaan poikkeaville käsityksille siitä, millaisia lapset ovat ja miten aikuiset voivat parhaalla tavalla tukea heidän kasvuaan. Tässä sentään vertaillaan keskenään kahta modernia länsimaista kulttuuria, ei sen eksoottisempia!

Kirja ei ole varsinainen opaskirja sikäli, että Druckerman ei tarjoile vanhemmille selkeitä ohjeita tai metodeja, vaan päinvastoin kritisoi amerikkalaista lastenkasvatusta niiden yliannostuksesta. Ranskalaista kasvatusfilosofiaa nimittäin ohjaa Druckermanin mielestä selkeämmin terve järki. Toisin kuin viimeisimpiin pedagogisiin villityksiin innolla tarttuvat amerikkalaiset vanhemmat, ranskalaiset perheet tuntuvat hänen mukaansa miltei tiedostamattomasti seuraavan kaikki samoja hyväksi havaittuja perusperiaatteita.

Niihin kuuluvat muun ainakin lapsen näkeminen yksilönä, jolla on oikeuksia ja velvollisuuksia, eikä vain ikään kuin geneerisenä ”lapsena”, jolla on lapsen tavat ja mieltymykset. Toisena tärkeänä periaatteena Druckerman nostaa esiin selkeiden rajojen tärkeyden ja toisaalta näiden rajojen sisällä vallitsevan vapauden. Tyypillisenä näkemyksenä Druckerman näkee myös sen, että lasten ei ranskalaisten mielestä kuulu mennä perheessä ja parisuhteessa kaiken muun edelle.

Druckermanin mukaan ranskalaiset vanhemmat opettavat lapsilleen arjen toimintatapojen ja esimerkin kautta, että kaikkea ei voi saada eikä varsinkaan heti ja että pikku kullanmurut eivät ole maailman napoja, vaan osa sosiaalista yhteisöä, jossa heidän on opittava toimimaan itsenäisesti mutta toiset huomioon ottaen.

Kuulostaa järkevältä. On toki selvää, että Druckermanin teesit ovat yleistyksiä: kaikki ranskalaiset eivät ole samanlaisia (kuten eivät kaikki amerikkalaisetkaan), ja kirjassa kuvatut ranskalaisperheet edustavat melko homogeenistä ryhmää, koulutettua ja hyvin toimeentulevaa pariisilaista keskiluokkaa. Silti kirjan havainnoissa tuntuu olevan perää, ja ainakin ne antavat ajattelemisen aihetta.

En ole asiantuntija minkäänmaalaisessa lastenkasvatuksessa, mutta luulen, että useimmat suomalaiset vanhemmat sijoittuvat jonnekin Druckermanin kuvaamien amerikkalaisten ja ranskalaisten välille. Kuvittelen suomalaisten nojaavan mieluummin maalaisjärkeen kuin Druckermanin selostamaan amerikkalaishenkiseen suorituskeskeiseen kilpakasvatukseen, mutta toisaalta suomalainen ote perheen pyörittämiseen lienee lapsikeskeisempi kuin Druckermanin tuntemien pariisilaispariskuntien.

Ranskalaisesta kasvatuksesta soisin suomalaisten omaksuvan ennen kaikkea vanhoja kunnon käytöstapoja. Meikäläinen mentaliteetti pitää niitä usein teennäisenä ulkokultaisuutena, mutta olen kyllä sitä mieltä, että pienet sanat ja eleet, joilla osoitamme ottavamme toiset huomioon, eivät tee arjessa ollenkaan pahaa, vaikka monet niistä tietyllä tavalla luutuneita fraaseja ovatkin. Niin, ja se ruokakulttuuri! En ymmärrä, miksi lasten pitäisi pitää vain nakeista ja muusista. Bébé maistakoon kaikkea!

Toisaalta ranskalaisella kurin ja kunnioituksen korostamisella on myös kääntöpuolensa. On kai hyvä, ettei lapsia kasvateta luulemaan liikoja itsestään, mutta amerikkalaisella kehulla ja kannustuksella on silläkin ansionsa itseluottamuksen ja itseilmaisun tukemisessa. Suomalaisilta taas antaisin sekä ranskalaisille että amerikkalaisille annoksen mutkattomuutta ja rehellisyyttä.

Kaikilla kulttuureilla on hyvät ja huonot puolensa, ja lienee mahdotonta poimia kustakin vain rusinat pullasta. Onneksi kaikista maista löytyy ihan täyspäisiä aikuisia, joten eiköhän niitä ole mahdollista kasvattaa monella eri tavalla. Kukin taaplaa tyylillään. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja siis!

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ina, Minna, Karoliina, Ahmu, Lukuneuvoja, Pussinäätä ja todennäköisesti moni muukin bloggaaja, jotka eivät nyt pikahaulla haaviini tarttuneet.

21. helmikuuta 2014

Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstigin romaanilla Totuus naisista (2013) on niin hyvä nimi, että kun kirja viime vuonna alkoi vilahdella blogeissa, en rohjennut lukea siitä mitään, jotten tulisi vahingossa päässeeksi selville Konstigin paljastamista totuuksista ennen aikojani. Tartuin kirjaan siis mielessäni vain hatara mielikuva, että se varmaankin kertoo jotain naisista... Mutta sehän kertoi paljon muustakin. Ja hyvin.

Kirjan päähenkilö on Tapani Koskikari, Tiinan mies ja parikymppisen Ronjan ja lukioikäisen Roosan isä. Nämä Tapanin elämän kolme tärkeintä naista asettavat miehelle kukin omat haasteensa. Tuttu vaimo on rakas mutta välillä silti kovin vieras, tiedostava esikoinen tahtoo kyseenalaistaa kaiken mikä on Tapanille itsestään selvää, ja itseään etsivä kuopus kokeilee rajojaan oikein olan takaa.

Tapani oli minusta hurjan hyvä päähenkilö: insinöörimäinen mies, jolla on vaikeuksia ymmärtää lähipiirinsä naisia, mutta joka ei silti ole putkiaivokarikatyyri, vaan moniulotteisesti tunteva ja ajatuksiaan luotaava ihminen. Tapanin suhteissa tyttäriinsä sekoittui liikuttavasti avuton hämmennys, kiihkeä suojelunhalu ja ehdoton, kyseenalaistamaton rakkaus.

Kirjan toiseksi keskushenkilöksi nousee lukion tokaluokkalainen Roosa. Kun lukija viedään Roosan maailmaan, Tapanin tasainen keski-ikäinen espoolaisuus pikkutakkeineen ja pihagrilleineen vaihtuu kiroiluun, huoritteluun ja isotteluun, kitkeriin välienselvittelyihin Facebookissa ja kotibileiden ihmissuhdedraamaan.

Roosasta lukiessani en voinut olla huokaisematta helpotuksesta. Luojan kiitos en ole (enää) teini-ikäinen enkä (vielä) teini-ikäisen vanhempi! Roosan pyristelyä oman epävarmuuden ja kaveripiirin sosiaalisten paineiden aallokossa oli tuskallista seurata. Ovatko seitsemäntoistavuotiaat tosiaan noin kauheita? Minä taisin onnekseni liikkua aikoinaan nössömmissä piireissä, tai sitten maailma on tosiaan muuttunut pahempaan suuntaan.

Vaikka mieleni teki usein ravistella Roosaa ja sanoa, että älä jaksa olla noin taukki, Roosan koettelemukset koskettivat. Toivoin, että tyttö selviäisi myrskyisästä elämänvaiheestaan edes joten kuten ehjänä. Kaiken kaikkiaan Konstig onnistui minusta erinomaisesti kuvatessaan Koskikarin perhettä niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin. Tiina ja Ronja jäivät Tapanin ja Roosan rinnalla sivuosiin, mutta heilläkin oli oma tärkeä osansa perhedynamiikan rakentumisessa. Koskikarit tuntuivat todelta.

Ehkä vahvimmin kirjasta jäävät minulle mieleen Tapanin pohdinnat vanhemmuudesta ja ajan kulumisesta, elämää kuljettavan muutoksen vääjäämättömyydestä. Kun Tapani katselee Roosaa, hän näkee kajalin ja avonaisen topin alla sen lapsen, joka vaippoja hän vasta äsken vaihtoi – tyttären, jonka ansiosta hänelle kasvoi toinen sydän, sillä ”siltä se tosiaan tuntui: rakkaus ei jakaantunut kahtia vaan kaksinkertaistui”. Joulupukille luritellut pikkutyttö on nyt nuori nainen, joka loittonee hetki hetkeltä, ja josta Tapani silti välittää niin että sattuu. Isyyden iloon sekoittuu voimaton tuska. ”Se ongelma lapsissa on: koska ne eivät olisi olemassa ilman sinua, ilman sinua ne eivät myöskään kärsisi.”

Kiitos, Joonas Konstig. Hieno kirja.

Totuus naisista on luettu ja siitä on pidetty monessa blogissa. Linkkejä tarjoaa esimerkiksi Lumiomenan Katja.

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus, 2013. Kansi: Tuomo Parikka. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

17. helmikuuta 2014

Pierre La Mure: Punainen mylly

Pierre La Muren Punainen mylly (1950, suom. 1952) tuli tietoisuuteeni, kun taannoin etsin luettavaa Taiteilijaelämää-haasteeseen. Henri de Toulouse-Lautrecista kertova romaani vaikutti kiinnostavalta niin päähenkilönsä kuin kuvaamansa miljöön ja aikakaudenkin osalta.

Eipä voi muuta sanoa kuin että voi Henri-parkaa! Toulouse-Lautrecin elämä ei nimittäin ollut helppoa. Lähtökohdat olivat sinänsä hyvät, sillä Henri syntyi rikkaaseen ja maineikkaaseen aatelisperheeseen ätinsä silmäteräksi. Asiat kääntyivät huonompaan suuntaan, kun poika kymmenvuotiaana sairastui luunhaurastumista aiheuttavaan tautiin ja pari vuotta myöhemmin mursi molemmat jalkansa. Luut eivät koskaan parantuneet kunnolla. Toulouse-Lautrec jäi lyhytkasvuiseksi ja kärsi kivuista ja vammaisuutensa aiheuttamasta epävarmuudesta koko elämänsä.

Henristä ei siis tullut isänsä toivomaa ratsastavaa ja metsästävää aatelisherraa, mutta perheen varat antoivat nuorelle miehelle mahdollisuuden syventyä kehittämään taiteellisia taipumuksiaan vailla paineita toimeentulosta. Toulouse-Lautrec päätyi Pariisiin. Ura alkoi klassisella koulutuksella, mutta oman alansa Toulouse-Lautrec löysi ryhtyessään maalaamaan Montmartren tanssipaikkoja, bordelleja ja kapakoita sellaisena kuin hän ne todella näki: värikkäinä, boheemeina, paheellisina, elämää pursuavina.

Punainen mylly on perinteinen elämäkertaromaani, joka seuraa Toulouse-Lautrecin elämää (melkein) kehdosta (melkein) hautaan. Välillä haistoin pientä katalogin makua, kun vastaan tuli sivuhenkilöitä, joilla ei varsinaisen tarinan kannalta tuntunut olevan muuta merkitystä kuin tehdä lukijalle selväksi, keitä kaikkia jälkipolvienkin tuntemia henkilöitä Toulouse-Lautrec Pariisissa tapasi. Hieman häiriinnyin myös alaviitteistä, joissa kerrottiin, missä museossa mikäkin maalaus nykyään on. Olisin mieluummin pitäytynyt rehellisesti fiktionalisoidussa tarinassa.

Muutoin olikin sitten kerrassaan kiehtovaa matkustaa kirjan mukana Montmartren meluisiin kapakoihin, nuhjuisille sivukujille ja pulleavatsaisten kamiinoiden lämmittämiin ateljeisiin. Sydäntä särki lukea, miten Toulouse-Lautrec janosi rakkautta ja hyväksyntää, mutta joutui pettymään kerran toisensa jälkeen, etenkin naissuhteissaan. Taiteilijana Toulouse-Lautrec saavutti mainetta ja kunniaa, mutta ihmisenä hän oli onneton.

Vaikka äsken moitiskelin kirjaa joistakin turhahkoista sivuhenkilövilahduksista, vastaan tuli myös monia mielenkiintoisia persoonia, joista lukisin mielelläni lisääkin. Yksi tällainen oli Misia Sert, jonka salongissa vaikuttivat seurustelevan kaikki kulttuuripiirien kuumat nimet. Myös Toulouse-Lautrecin taiteilijatovereista olisi kiinnostavaa lukea lisää. Elämäkertoja löytyy ainakin toisesta kärsivästä tulisielusta, Vincent Van Goghista.

Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona.

Pierre La Mure: Punainen mylly. Romaani Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1996 (1. suomenkielinen painos Tammi, 1952). Ranskankielinen alkuteos Moulin Rouge, 1950. Suom. Inkeri Hämäläinen. 359 s. Ostettu käytettynä.

14. helmikuuta 2014

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan

Merete Mazzarella kuuluu kirjailijoihin, joilta olen halunnut lukea jotain jo pitkään. Ensimmäiseksi Mazzarellakseni osui Elisa Kirjan valikoimista löytynyt Matkalla puoleen hintaan: eläkkeellä olemisen taidosta (2010).

En ehkä ole kirjan osuvinta kohderyhmää, sillä kuten alaotsikko kertoo, aiheena ovat kirjoittajan pohdinnat elämästä eläkeläisenä. Siihen minulla on vielä jokunen vuosikymmen matkaa. Voi olla, että olisi myös ollut fiksumpaa aloittaa Mazzarellaan tutustuminen hänen varhaisemmista omaelämäkerrallisista kirjoistaan, joiden jatkumoa uumoilen tämän kirjan olevan. Näistä huolimatta kirja oli oikein antoisa lukukokemus.

Mazzarella kirjoittaa juuri sellaista sivistyksen ja huumorintajun sävyttämää tekstiä, jollaista olin häneltä odottanut. Kirja pohtii vanhenemiseen, eläkkeelle siirtymiseen ja eläkeläisenä elämiseen liittyviä kysymyksiä monelta kantilta. Mazzarella viittaa niin filosofeihin, kirjailijoihin ja tutkijoihin kuin oman arkensa sattumuksiinkin.

Uusi elämänvaihe vaatii sopeumista. Tekstistä välittyy oman roolin ja identiteetin muuttumisen Mazzarellassa herättämä hämmennys, mutta myös vuosien tuoma kyky tarkastella itseään ja ympäristöään vähän etäämmältä. Joskus kokemus saa hyväksymään asioita, jotka on periaatteessa aina tiennyt, mutta vasta nyt todella ymmärtää. Joskus se taas saa kyseenalaistamaan omat entiset käsitykset. ”Iän karttuessa tulee aina vain tärkeämmäksi, että pystyy ajattelemaan erilaisia ajatuksia”, Mazzarella toteaa.

Mazzarellan pohdinnat antavat ajattelemisen aihetta nuoremmallekin lukijalle, esimerkiksi ajankäytöstä. Mazzarella kirjoittaa eläkeajasta ajanjaksona, ”josta ihmisen on itse otettava vastuu, koska enää ei ole työnantajaa vaatimassa käyttöönsä tuota aikaa”. Toisaalla hän huomauttaa, että ”vaikka kuinka moni saarnaisi hitauden kulttuuria, minkäänlaista statusta ei liity siihen, että ihmisellä on aikaa. Sitä voidaan arvostaa, että ihminen ottaa itselleen aikaa, mutta sitä ei arvosteta, että hänellä yksinkertaisesti on aikaa.” Mietin, että on oikeastaan aika sääli, jos vasta eläkeiässä teemme ajasta omamme. Miten sitä osaisi eri elämänvaiheissa suhtautua aikaan jonakin, jota vain ihanasti on?

Matkalla puoleen hintaan on luettu myös ainakin näissä blogeissa: Leena Lumi, Kirjanainen, Kattona taivas, Kirjavinkit ja Annelin lukuvinkit.

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan: eläkkeellä olemisen taidosta. Tammi, 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär, 2010. Suom. Raija Rintamäki. Kansi: Helena Kajander.

11. helmikuuta 2014

Hélène Grémillon: Uskottuni

Viime aikoina työmatkojani on sulostuttanut Hélène Grémillonin Uskottuni (2010, suom. 2012). Itse asiassa viihdyin kirjan parissa niin hyvin, etten olisi pannut pahakseni, vaikka olisin aamuisin joutunut istumaan ratikassa ja metrossa hetken pidempäänkin!

Uskottuni alkaa, kun kustannustoimittajana työskentelevä pariisilainen Camille saa paksun kirjeen tuntemattomalta mieheltä nimeltä Louis. Kirjeitä tulee lisää, ja niiden kertoma tarina vuosikymmenten takaisista kätketyistä salaisuuksista alkaa askarruttaa Camillea. Miksi Louis kirjoittaa hänelle – ja miten tarina päättyy?

Kirjan teemat ovat vahvoja ja vetoavia. Epätoivo, syyllisyys, mahdoton rakkaus... Grémillon keskittyy yksilöihin, heidän kaikkein salaisimpiin ja mustimpiinkin tunteisiinsa, haluihinsa ja ajatuksiinsa. Taustalla syttyy toinen maailmansota. Miehitetyn Pariisin kaduille saapuvat saksalaiset sotilaat, mutta kotien seinien sisällä yhteiskunnan tragediat jäävät yksilön tragedioiden varjoon.

Nautin kirjassa siitä, miten henkilöt ja tapahtumat aukenivat lukijalle vähitellen ja miten tarinan eteneminen käänsi asioita aina uuteen valoon. Siksi en haluakaan kertoa juonesta enempää. Sanoin vain, että Grémillon onnistui minusta kirjoittamaan tunnetasolla uskottavasti henkilöistä, jotka ajautuvat äärimmäisyydessään melko epäuskottaviltakin vaikuttaviin tekoihin. Kirja sai miettimään, mistä kumpuavat syvin rakkaus ja syvin viha ja mihin kaikkeen ihminen onkaan valmis, kun ne ottavat hänestä vallan.

Anna-Maija Viitasen käännöstä oli sujuvaa lukea. En aina kovin mielelläni lue suomennoksia kirjoista, jotka voisin lukea alkukielelläkin, mutta Uskottuani lukiessa koin käännöksen luontevan tuntuiseksi.

Risuja kirjalle antaisin vain siitä, että välillä etenkin kirjan alkupuolella olin vähän hämmennyksissäni, kuka milloinkin olikaan kertojana. En tiedä, onko asiaa kirjan paperiversiossa selvennetty esimerkiksi erilaisin kirjasintyypein, mutta lukemassani e-kirjassa sellaisia ei ainakaan käytetty.

Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin Vive la France! ja Ihminen sodassa.

Hélène Grémillon: Uskottuni. Otava, 2012. Ranskankielinen alkuteos Le Confident, Lattès, 2010. Suom. Anna-Maija Viitanen. Kansi: Emmi Kyytsönen. Ostettu Elisa Kirjasta, luettu puhelimella.

8. helmikuuta 2014

Kirjahyllyn kertomaa -haaste

Pian helpottaa: vuoden pimein neljännes on ohi!
 
Sain Luettua elämää -blogin Elinalta ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta Kirjahyllyn kertomaa -haasteen, kiitos!

Suurin osa kirjahyllyni kirjoista ei totta puhuen ole viime aikoina juurikaan kertoillut kuulumisiaan, sillä olen vanginnut ne pahvilaatikoihin remontilta suojaan. Onneksi ne ovat käsillä virtuaalisesti TBR100-listallani oman hyllyn kirjoista. Tässä siis minä kirjahyllyni kertomana:

1. Oletko mies vai nainen? Lähikuvassa nainen

2. Kuvaile itseäsi. Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? This Side of Paradise

4. Kuinka voit? Operaatio Onni

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Väreilevä kaupunki

6. Minne haluaisit matkustaa? Kadonnut Pariisi

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Silkinhienot siteet

8. Mikä on lempivärisi? Pieni valkoinen auto

9. Millainen sää on nyt? Nature morte

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Elämän kirkas keskipäivä

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? What I Loved

12. Millainen on parisuhteesi? The Architecture of Happiness
 
13. Mitä pelkäät? Murhan jälkeen mainoskatko

14. Päivän mietelause. Riskit voimavaraksi

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Siveysoppia kauniille tytöille

16. Miten haluaisit kuolla? Tender is the Night

Haaste on näkynyt jo niin monessa blogissa, etten taida kutsua ketään erityisesti mukaan, mutta listan saa vapaasti napata kuka vain!

6. helmikuuta 2014

Ali Smith: Hotel World

Ostin Ali Smithin Hotel Worldin (2001) divarista matkalukemiseksi. Tuumasin, että kirja, joka lupaa olevansa ”a passionate, funny, serious, captivating glimpse into the lives of five people connected to one branch of the ubiquitous Global Hotel chain” sopii hyvin luettavaksi lentokoneessa ja hotellihuoneessa.

Hyvä kirja olikin, vaikka takakannen perusteella odotin ehkä jotain kevyempää kuin mitä sain. Smithin kuvaama hotelli ja sen ihmiset eivät ole matkaesitteiden kauniita ja onnellisia kuvia. Kirjan tunnelma on pikemminkin melkoisen surumielinen.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joista jokaisen keskiössä on eri henkilö. Ensimmäinen luku sai minut suorastaan häikäistymään niin ideallaan kuin toteutuksellaankin. Smithin kerronta on liikettä, tunnustelua, ripottelua – ajatusten virtaa, joka tuntui osuvalta ja omaperäiseltä. Näytteeksi kirjan ensimmäiset kappaleet:
         Woooooooo-
    hooooooo what a fall what a soar what a plummet what a dash into dark into light what a plunge what a glide thud crash what a drop what a rush what a swoop what a fright what a mad hushed skirl what a smash mush mash-up broke and gashed what a heart in my mouth what an end.
    What a life.
    What a time.
    What I felt. Then. Gone.
    Here's the story; it starts at the end. It was the height of the summer when I fell; the leaves were on the trees. Now it's the deep of the winter (the leaves fell off long ago) and this is it, my last night, and tonight what I want more than anything in the world is to have a stone in my shoe.
Mutta ensimmäinen luku olikin kirjan paras. Kirjan edetessä samoihin tapahtumiin ja henkilöihin aukeaa uusia näkökulmia, ja palapelin selkiytyminen vähitellen piti kyllä kiinnostustani yllä, mutta tunnustan silti alkaneeni jossain kirjan keskivaiheilla tylsistyä. Tajunnanvirta alkoi tuntua itsetarkoitukselliselta, tarinan kannalta turhalta, ja henkilöt sekavissa ajatuksissaan vellovilta harhailijoilta.

Loppupuolella piristyin, ja viimeisistä luvuista pidin taas. Siihen mennessä lukemiseen oli kuitenkin tullut jo sen verran pitkä tauko, etten enää oikein päässyt kirjaan täysillä sisään. Lukukokemuksen jälkimausta muodostui siis hajanainen yhdistelmä huikeutta ja latteutta. Innostuin Smithin kielen ja kerronnan kekseliäisyydestä ja siitä, miten kirjan juonta ja teemaa syvennettiin vähitellen eri henkilöiden havaintojen ja mielenliikkeiden kautta, mutta välillä olisin silti toivonut ehkä vähän vähemmän postmodernia otetta.

En tiedä, ovatko muut Smithin kirjat samanlaisia, mutta kokeilisin kyllä mielelläni. Neljän romaanin lisäksi kirjailija näkyy kirjoittaneen saman verran novellikokoelmia. Hotel Worldin perusteella uumoilen, että novellimuodossa Smithin tyyli voisi toimia erinomaisesti. Postmodernia pieninä annoksina, kiitos!

Ali Smith: Hotel World. Penguin Books, 2002 (first published 2001). 238 s. Ostettu käytettynä.

4. helmikuuta 2014

Lue ja syö -haaste eli mitä tuli kokattua (ja mitä ei)


Rakastan kirjoja ja ruokaa ja siispä myös kirjojen ruokakuvauksia. Runsas vuosi sitten, kun pykäisin ilmoille Lue ja syö -haasteen, kaavailin siis kokkaavani haastevuoden aikana kasapäin kirjojen innoittamia herkkuja. Loppujen lopuksi omat kokkaukseni jäivät kahteen leipomukseen eli taas ajankohtaisiin Runebergin torttuihin ja piimäkakkuun, mutta olen lukenut kieli pitkällä muiden haasteeseen osallistuneiden ruokapostauksia.

Tässä siis haasteen päätökseksi valittuja paloja niistä. Mm!

Vaikka toteutus ei ole edennyt aivan suunnitelmien tasolle, haudon edelleen aikeita kirjallisista aterioista. Olisi mahtavaa eläytyä esimerkiksi 1800-luvun loppupuolen newyorkilaishienoston illallisherkkuihin Edith Whartonin Viattomuuden ajan innoittamana. Kirjassa on muun muassa kohta, jossa kunnianarvoisa herra Letterblair kutsuu Newland Archerin illastamaan kanssaan puidakseen tämän kanssa kreivitär Olenskan skandaalinkäryisiä avioeroaikeita. Ennen kuin päästään varsinaiseen aiheeseen, ohjelmassa on osterikeittoa, kalaa (sanakirjan mukaan täpläsilliä) kurkun kera, kalkkunaa ja maissipaistikkaita, isopunasotkaa (tämäkin piti tarkistaa sanakirjasta) herukkahillon ja sellerimajoneesin kera ja aterian päätteeksi tietysti sikarit:
After a velvety oyster soup came shad and cucumbers, then a young broiled turkey with corn fritters, followed by a canvas-back with currant jelly and a celery mayonnaise. Mr. Letterblair, who lunched on a sandwich and tea, dined deliberately and deeply, and insisted on his guest's doing the same. Finally, when the closing rites had been accomplished, the cloth was removed, cigars were lit, and Mr. Letterblair, leaning back in his chair and pushing the port westward, said, spreading his back agreeably to the coal fire behind him: "The whole family are against a divorce. And I think rightly."
Lupasin haasteen tiimoilta yllätyspalkinnon. Palkinto myönnetään tällä kertaa itsevaltaisilla mutukriteereillä Luettua elämää -blogin Elinalle sillä perusteella, että herkutteleva lukupiiri kuulostaa kertakaikkiaan mainiolta puuhalta! Viattomuuden ajan illallisista haaveillen postitan Elinalle siis Viattomuuden aika -DVD:n innoitukseksi uusiin lukupiiriherkkuihin.

Kiitos kaikille osallistujille ja hyvää ruokahalua!

Kuva: Kuvakaappaus Viattomuuden aika -elokuvan trailerista.