28. marraskuuta 2013

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944

Maanantai 8. kesäkuuta

Ensimmäinen päivä, jolloin todella tunnen olevani lomalla. Säihkyvä sää, niin raikas eilisen ukkosen jälkeen. Linnut piipittävät. On sellainen aamu kuin Paul Valéryn teoksessa. On myös ensimmäinen päivä, jolloin pidän keltaista tähteä. Ne ovat nykyisen elämän kaksi näkökohtaa: kuulaan aamun raikkaus ja kauneus ja nuoren elämän alku, ja niitä vastassa keltaisen tähden edustama barbaarisuus ja pahuus.
Keltaisen tähden rintaansa kiinnittänyt Hélène Berr oli kesällä 1942 kahdenkymmenenyhden. Pariisilainen opiskelijatyttö oli alkanut pitää päiväkirjaa aiemmin keväällä, kun maailma hehkui vielä kauneutta, mutta ilmassa alkoi tuntua nouseva uhka. Päiväkirjan sivut täyttyvät seuraavan parin vuoden aikana välillä tiuhaan, välillä harvemmin. Tiistai 15. helmikuuta 1944 jää Hélènen viimeiseksi merkinnäksi.

Hélène Berriä ei voi olla vertaamatta Anne Frankiin. Hélène on päiväkirjaa pitäessään Annea vanhempi, jo aikuinen, ja kirjoittaa tätä analyyttisemmin, kirjallisuuden opiskelijana usein myös lukemaansa tukeutuen ja viitaten. Salaisen siiven sijasta Berrien perhe jatkaa elämäänsä Pariisin-kodissaan sodan aikanakin. Päiväkirjan alkupuolella sota ei vielä ole läsnä joka hetkessä: Hélène opiskelee Sorbonnessa, nauttii kirjoista ja musiikista, rakastuu. Mutta vähitellen juutalaisiin kohdistuvat rajoitukset ja uhat kiristyvät yhä tiukemmin myös Berrien ympärille. Hélènen vanhemmat sisaret pakenevat Pariisista, isä vangitaan. Vaino muuttuu yhä käsinkosketeltavammaksi ja arki jatkuvan pelon sävyttämäksi.

Minua kosketti päiväkirjassa se, miten vahvasti Hélène jaksaa kaikesta näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan huolimatta uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Häntä liikuttavat tuntemattomien myötätuntoiset katseet kaduilla ja metrossa; niistä välittyvä ”tietoisuus yhteenkuuluvuudesta totuutta kunnioittavien miesten ja naisten kesken”, jossa ”kyse ei enää ole pinnallisista eroista rodun tai uskonnon tai yhteiskuntaluokan tasoilla – en ole koskaan uskonut niihin – vaan liittoutumisesta pahuutta vastaan ja kärsivien uskonyhteydestä”.

Vasta vuoden 1943 lopulla merkintöihin hiipii yhä synkkenevää toivottomuutta. Uudenvuodenaattona Hélène parahtaa, ”miten nopeasti moraali ja ihmisyyden kunnioitus katoavat sen jälkeen kun tietty raja ylitetään”. Tammikuussa 1944 sävy on riipaisevan lannistunut:
Aivan varmasti hyvää elämää ja onnellisuutta löytyy yhä muista tämän maailman osista ja sitä on tarjolla myös minulle, jos vielä elän, sekä tietenkin muille. Mutta minusta ei koskaan häviä tunne elämän arvottomuudesta tai ei ainakaan tunne ihmisen pahuudesta, valtavasta voimasta, jollaiseksi alkukantainen häijyys voi paisua heti kun se herätetään.
Läpi koko päiväkirjan Hélèneä piinaa ajatus siitä, että ihmiset eivät todella tiedä, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä siksi välitä riittävästi. Uhrin asemaan alistuminen tuntuu hienostuneisuuteen kasvatetusta, kauneutta ja sivistystä janoavasta nuoresta naisesta kiusalliselta, jollakin tavalla raukkamaiselta, mutta luovuttamiselta tuntuu vaikeneminenkin.
Päivän jokaisena tuntina toistuu tuskallinen kokemus, jonka perustana on havainto, että toiset eivät tiedä ja että he eivät edes kuvittele muiden kärsimyksiä eivätkä sitä pahaa, jota eräät meille tekevät. Ja minä yritän aina ponnistella pystyäkseni kertomaan. Koska se on velvollisuus ja ehkä ainoa velvollisuus, jonka pystyn täyttämään. On ihmisiä, jotka tietävät ja ummistavat silmänsä, enkä minä saa heitä vakuuttumaan, koska he ovat kovia ja itsekkäitä eikä minulla ole vaikutusvaltaa. Mutta sitten ovat muut eli ne, jotka eivät tiedä ja joilla ehkä on kylliksi sydäntä ymmärtää, ja heihin minun pitää vaikuttaa.
Tämä kertomisen halu ja pakko nousee päiväkirjassa vähitellen yhä tärkeämmäksi. Kirjan alkupuolella, vuonna 1942, monet merkinnät tuntuu olevan kirjoitettu Hélèneä itseään varten, muistin tueksi. Seuraavana vuonna kirjoituksiin tulee monen kuukauden tauko. Kun Hélène syksyllä 1943 tarttuu uudelleen kynään, häntä ajaa entistä vahvemmin tarve tallentaa kokemansa muille. Hän luovuttaa päiväkirjan sivuja säännöllisesti perhettä vuosia palvelleelle Andrée Bardiaulle, jotta tämä säilyttäisi ”jotain minusta ja siitä mikä on kallisarvoisinta, sillä nykyisin en enää välitä mistään muusta materiaalisesta; jälkeen tuleville on jätettävä sielunsa ja muistinsa.”
Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944. Tammi, 2009. Suom. Erkki Jukarainen. Ranskankielinen alkuteos Journal d'Hélène Berr, Editions Tallandier, 2008. 252 s. Saatu.

25. marraskuuta 2013

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – rakkautta tottakai

Märta Tikkasen Emma ja Uno – rakkautta tottakai (2010) kertoo Tikkasen isovanhempien tarinan. 19-vuotias Emma Sjödahl, Överbyn kartanon kuopus, nai vuonna 1898 itseään kahdeksan vuotta vanhemman Uno Stadiuksen, tulisieluisen kansanvalistusmiehen. Elämäkertaromaanin nimen loppuun voisi ehkä lisätä kysymysmerkin, sillä lempeän Emman ja räiskyvän Unon liitosta ei tule helppo – mutta kiinnostava kirja siitä tulee.

Kirjan pohjana ovat tosiasiat. Vuosiluvut, kirjeet ja asiakirjat piirtävät Emman ja Unon avioliiton ääriviivat, mutta paljon jää myös avoimeksi. Mitä nämä kaksi täysin erilaista ihmistä loppujen lopuksi tunsivat toisiaan kohtaan? Mitä he odottivat ja mitä saivat toisiltaan? Tikkanen lähestyy isovanhempiensa suhdetta kuin kysyen, mistä siinä todella oli kyse, mutta hyväksyy sen, ettei vastausta voi kukaan tietää.

Eniten Tikkasta – ja lukijaa – askarruttavat Emman tunteet ja elämä. Uno on menevä mies, joka heti avioliiton alkuvaiheessa jättää nuoren vaimonsa yksin, kun ammatilliset pyrinnöt kutsuvat milloin mihinkin päin Suomea ja Ruotsia. Suurimman osan avioliitostaan puolisot asuvat erillään. Unolla on aina monta rautaa tulessa: lehtimiestyötä, luentokiertueita, kunnianhimoisia suunnitelmia kansanopistojen perustamiseksi ja johtamiseksi. Sillä aikaa, kun mies viilettää hankkeesta toiseen, Emman osaksi jää pyörittää suurperheen arkea. Lapsia siunaantuu lyhyessä ajassa kuusi, mutta pysyvä koti ja vakaa rahatilanne jäävät haaveiksi.

Emma on Unon suhteen käsittämättömän kärsivällinen, luultavasti osaksi vaihtoehtojen puutteessa ja osaksi luonteensa vuoksi. Sovittelevainen, suoraselkäinen Emma jaksaa sitkeästi uskoa ja toivoa, että Uno pian saa asiansa järjestykseen. Hän puolustaa uskollisesti miestään, kun muut Sjödahlit tuskittelevat tuuliviirimäisen vävyn epäluotettavuutta. Siinä missä Emma pysyy lojaalina Unolle ja omistaa elämänsä lapsikatraan kasvattamiselle, Uno puolestaan asettaa Emman ja lapset järjestelmällisesti kakkossijalle. ”Ennen juhannusta en kerkiä perhehöpinöihin. Minä olen pelkästään julkisuuden henkilö joka tekee työtä asian, ei henkilön hyväksi”, Uno kirjoittaa eräässä kirjeessään, ja toisessa yhteydessä hän kehuu ruotsalaistaiteilijoiden Anders Zornin ja Carl Larssonin vaimoja siitä, että nämä ”tajuavat että miehet elävät ideoilleen ja elämäntehtävilleen eivätkä vain rakastaakseen vaimojaan”.

Unon välinpitämättömyys ja vähättely Emmaa kohtaan on riipaisevaa, ja mies on raivostuttava itsekkyydessään ja taipumuksessaan ryhtyä marttyyriksi heti, kun jokin ei mene hänen mielensä mukaan. Silti Tikkasen tekstistä huokuu paitsi myötätunto Emmaa kohtaan, myös ymmärrys siitä, miksi Emma kaikesta huolimatta jaksoi vuosien ajan vaalia rakkautensa kipinää. Intoa ja ideoita pursuava Uno on kiehtova, karismaattinen mies. Tikkanen tunnustaakin näkevänsä yhtenäisyyksiä isoäitinsä ja oman elämänsä välillä, ”olenhan minäkin koko elämäni onnistunut rakastumaan mahdottomiin miehiin, äkkipikaisiin egosentrikkoihin jotka ryntäävät yli kivien ja kantojen miettimättä lainkaan seurauksia tai huomaamatta kenen päälle ohimennen tallaavat”.

Emma ja Uno – rakkautta tottakai on lämmöllä ja suurella sydämellä kirjoitettu kirja. Yhden avioliiton tarina, ja samalla kurkistus yhden perheen juuriin ja yhden aikakauden elämään.

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – rakkautta tottakai. Tammi, 2010. Suom. Liisa Ryömä. Ruotsinkielinen alkuteos Emma & Uno – visst var det kärlek, Söderström, 2010. Ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

22. marraskuuta 2013

Annina Holmberg: Kaiku

Annina Holmbergin omaelämäkerrallinen romaani Kaiku (2009) kertoo boheemin teatteriperheen tyttären lapsuudesta ja kasvamisesta itse aikuiseksi ja perheenäidiksi. Nämä kaksi aikatasoa kulkevat kirjassa rinnakkain. Tyttären roolissa päähenkilö seuraa vanhempien töiden mukana Turkuun ja Helsinkiin. Hän elää koululaisen arkea ja lumoutuu teatterin kiehtovasta maailmasta, mutta joutuu isän alkoholismin myötä kohtaamaan myös elämän tummat puolet. Aikuisena sama tyttö yrittää löytää oman tapansa olla äiti, esikuvinaan Mrs. March ja Rea Selja, mutta sielunsukulaisinaan pikemminkin Vaahteramäen Eemelin isä ja Muumipappa.

Kirja kurkistaa suomalaiseen kulttuurihistoriaan lapsen näkökulmasta. Tytärtä ja isää ei mainita nimiltä, mutta henkilöiden ja tapahtumien todellisuuspohjaa ei juuri peitelläkään. Kirjan sivuilla liikutaan Kalle Holmbergin ohjaustöiden kulisseissa ja 1970-luvun politisoituneiden teatterisotien laitamilla, ja vanhempien ystävien etunimistä voi arvailla ajan kulttuuripiirien kuka kukin on -listaa.

Tyttären lapsuuteen sijoittuvat jaksot ovat kaunokirjallisempia kuin kirjan nykyaikaan sijoittuvat osat. Niissä kiteytyvät mieleen jääneet elämänvaiheet ja tuokiokuvamaiset muistot. Kun tyttärestä tulee äiti, teksti muuttuu arkisemmaksi, paikoin ehkä vähän turhankin arkiseksi. Synnytyskertomukset ja lastenkasvatuksen päivittäiset pulmat saivat paljon tilaa. Vaikka niistäkin oli kiinnostavaa lukea, näiden osioiden tyyli tuntui paikoin pikemminkin naistenlehtimäiseltä rupattelulta kuin loppuun asti hiotulta romaanilta.

Kiinnostuin kirjan kuvaamasta miljööstä ja aikakaudesta ja pidin Holmbergin tavasta peilata vastakkain saman ihmisen eri rooleja eri elämänvaiheissa: ”Sitä syntyy tyttäreksi mutta ryhtyy äidiksi.” Kirjana Kaiku jäi minusta ehkä kuitenkin vähän puolitiehen. Jos sitä lukee elämäkertana tai aikalaiskuvauksena, vaikutelma on melko hajanainen. Lukijan täytyy tietää paljon jo ennalta, sillä moniin asioihin vain viitataan ohimennen, taustoittamatta. Romaanina taas olisin kaivannut kirjalta muokatumpaa, suodatetumpaa tyyliä. Vertailukohtana nousi mieleen esimerkiksi Pirkko Saision Punainen erokirja, jossa – siinäkin teatterimaailmaa sivuava omaelämäkerrallinen aines on työstetty upeasti itsenäisenä romaanina toimivaksi teokseksi.

Kaiun on lukenut myös Kirjahullun päiväkirjan Ruusa.

Annina Holmberg: Kaiku. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2009. 225 s. Lainattu kirjastosta.

19. marraskuuta 2013

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa

Ari Turusen Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa (2012) sisältää juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Kepeäotteinen tietokirja tarjoilee esimerkkejä siitä, miten vastustamatonta valehtelu on ihmisluonnolle, ja anekdootteja tunnettujen valehtelijoiden edesottamuksista.

Valehtelu on luonnollista, Turunen toteaa. Ihminen oppii jo 23-vuotiaana tietoisesti johtamaan muita harhaan, ja valehtelun oppiminen kuuluu olennaisesti lapsen kehitykseen. Mielenkiintoinen ajatus: ”Jos lapsi pystyy älyttämään äitiään, tämä on lapselle todiste siitä, että äiti ei voi kontrolloida lapsen ajatuksia. Lapsi riemastuu huomatessaan, että vanhemmat eivät olekaan niin vaikutusvaltaisia kuin lapsi on aikaisemmin kuvitellut. Valehtelun ansiosta lapsi alkaa luoda käsitystä omasta itsestään ja alkaa itsenäistyä.”

Ja aikuiset ne vasta valehtelevatkin. Turunen lainaa amerikkalaistutkimusta, jossa yliopisto-opiskelijat kirjasivat viikon ajan muistiin jokaisen valheensa. Niitä kertyi ainakin kaksi päivässä. Monien valheiden tarkoituksena on antaa itsestään muille todellisuutta parempi kuva, toisilla taas yritetään välttää aiheuttamasta muille pahaa mieltä. Valehtelu kuuluu sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Monet kirjan esimerkeistä osoittavat, miten tiiviisti valehtelu ja vallankäyttö kietoutuvat yhteen. Vallanpitäjät kautta aikain ovat turvautuneet juoniin ja vilppiin päästäkseen huipulle ja pysyäkseen siellä. ”Valehtelijoita tutkineen Paul Ekmanin mielestä moni hallitsija on ollut synnynnäinen valehtelija, suostuttelevainen ja ovela sepittelijä, loistava ja vakuuttava puhuja. Jokaisella poliitikolla, joka pääsee valtaan, on oltava valehtelijan keskustelukyvyt, vaikka he eivät valehtelisikaan.”

Mielenkiintoisia ovat myös esimerkit sanojen ja kuvien epäluotettavuudesta. Historiankirjoitus antiikin Herodotoksen ajoista nykypäivään vilisee tahalliselle vääristelylle perustuvia virheitä. Modernin median historia on myös manipulaation historiaa. Jo viime vuosisadan alussa lehtikeisari William Randolph Hearst evästi toimittajia, ettei totuuden pitänyt koskaan antaa olla hyvän tarinan esteenä, ja esimerkiksi Frank Sinatran suosio potkaistiin nousuun palkkaamalla konsertteihin pyörtyilijätyttöjä syöteiksi lehtikuvaajille.

Oma lukunsa ovat patologiset valehtelijat ja ammattimaiset huijarit. 1700-luvulla kreivi Alessandro Cagliostro, joka ei tietysti oikeasti ollut kreivi eikä nimeltään Cagliostro, sai Ranskan suihkuseurapiirit pauloihinsa esittäytymällä salatietäjänä, joka tuntee elämäneliksiirin salaisuuden. Skotlantilainen Alexander Furguson erikoistui 1920-luvulla myymään eurooppalaisia monumentteja hyväuskoisille amerikkalaisturisteille: Big Benistä sai pulittaa tuhannen punnan käsirahan, Buckinghamin palatsista tuplasti. Kotimaisista huijareista kuuluisin lienee naistenmies Ruben Oskar Auervaara.

Kirjan anekdootit ovat hauskoja ja usein ällistyttäviä. Monen tunnetun ja tuntemattomamman valehtelijan tarinasta olisin halunnut tietää lisääkin. Tässä piili mielestäni myös kirjan heikkous. Valehtelun historiaa käytiin läpi eri kanteilta ja lukuisin esimerkein, mutta loppujen lopuksi melko ylimalkaisesti ja pinnallisesti. Monet asiat tuntuivat itsestäänselvyyksiltä tai ennalta tutuilta, ja esimerkit jäivät raapaisuiksi. Olisin mielelläni perehtynyt syvemmin esimerkiksi valehtelun psykologiaan, sosiaaliseen merkitykseen ja lukuisiin kirjassa sivuttuihin tapauksiin ja henkilöihin.

Kiehtova aihe olisi siis tarjonnut mehevät ainekset pidempään ja perusteellisempaan teokseenkin, mutta ihan mukava pikakurssi kirja oli näinkin. Turunen näyttää kirjoittaneen muitakin populaareja tietokirjoja tapahistoriasta, aiheina esimerkiksi ylimielisyyden, juomatapojen ja taikauskon historia.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Atena, 2012. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

16. marraskuuta 2013

Daniel Wallace: Big Fish

Katsoin viime talvena Tim Burtonin elokuvan Big Fish ja ihastuin sen mielikuvitukselliseen, taianomaiseen maailmaan. Kun elokuvaa innoittanut Daniel Wallacen romaani Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998) siis tuli divarissa vastaan, se täytyi tietysti napata mukaan.

Usein kirjoihin perustuvat elokuvat eivät vedä vertoja alkuperäisteokselle. Tällä kertaa taisin kuitenkin viehtyä enemmän Burtonin tulkinnasta. Ainekset ovat toki samat – kirjastahan elokuvankin ainekset ovat peräisin – mutta elokuvassa tarinan idea ja tunnelma venyivät minusta jotenkin vielä kiehtovampiin ulottuvuuksiin. 

Wallacen romaanin kehyskertomuksessa kohtaavat kuolemansairas isä Edward Bloom ja tämän aikuinen poika William. Kahden sukupolven miesten viimeiset yhteiset hetket nähdään pojan näkökulmasta, ja niitä varjostaa Williamin kokemus siitä, ettei hän ole ehkä koskaan oppinut oikeasti tuntemaan isäänsä. Aika on käymässä vähiin. Edward, armoitettu tarinaniskijä ja hilpeä huuliveikko, ei suostu vakavoitumaan edes kuolinvuoteellaan, vaan jaksaa sairauden runtelemanakin torpedoida leikinlaskulla pojan yritykset puhua kerrankin vakavasti elämästä ja kuolemasta.

Isän ja pojan kohtaamisesta nähdään kirjan mittaan neljä eri versiota. Niiden välissä sukelletaan tarinoihin Edward Bloomin erikoislaatuisesta, seikkailuntäyteisestä elämästä. Kuten kirjan alaotsikko vihjaa, Edwardin edesottamukset saavat kertomuksissa myyttiset mittasuhteet. Hämmästyttävät sattumukset alkavat valtavasta, kummallisesta pilvestä, joka ilmestyy kuin ennusmerkkinä varjostamaan Alabaman kirkasta taivasta sinä päivänä, kun Edward syntyy. Pienokaisen kasvaessa pojasta mieheksi uroteot kasvavat samaan tahtiin.

Kirja ei juuri tarjoa selityksiä näille episodeille Edwardin elämästä. Ne lienevät isän pojalleen kertomia tarinoita, mutta mikä niissä on totta ja mikä mielikuvitusta? William ei taida tietää, eikä lukijakaan. Kirjassa tarinat jäävät irrallisemmiksi kuin elokuvassa, jossa Edward Bloomin ihmeellisen elämän palasista muodostuu selkeämmin juonellinen kokonaisuus. Juonen sommittelussa elokuvantekijät ovat ottaneet melko reippaasti vapauksia, mutta tarinoita on minusta tulkittu ja niiden aukkopaikkoja parsittu kirjan henkeä kunnioittaen.

Kaksi erilaista teosta, molemmat omalla tavallaan mielenkiintoisia. Elokuvassa nautin sadunomaisuudesta: uskomattomien tarinoiden punoutumisesta pitkäksi, värikkääksi ketjuksi. Kirjan jälkimaku on sirpaleisempi, mutta ehkä siksi jotenkin lähempänä todellisen elämän kokemusta. Romaanin rakenne, jossa William ikään kuin kokeilee kertoa lukijalle tai itselleen? erilaisia versioita isänsä kuolemasta, tuo uuden, koskettavan ulottuvuuden Edward Bloomin hurjiin tarinoihin. Isän villi mielikuvitus käy pojan hermoille, mutta omena ei ehkä sittenkään putoa kauas puusta. Tarinankertojan poika kertoo tarinoita omalla tavallaan.

Daniel Wallace: Big Fish: A Novel of Mythic Proportions. Algonquin  Books of Chapel Hill, 1998. Pokkaripainos Pocket Books, 2004. 180 s. Ostettu käytettynä.

13. marraskuuta 2013

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Olen viime aikoina sattunut lukemaan useammankin kirjan, joiden kirjoittajat pitävät omaa blogia. Kirjoittamisensa taustoja netissä valottavat ainakin Vera Vala, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja tämänpäiväisen postauksen innoittaneen kirjan isä Tommi Melender, jonka Antiaikalainen-blogi kuuluu Cisionin mukaan Suomen suosituimpiin kirjallisuusaiheisiin blogeihin.

Liekö lukuvalintojeni taustalla silkka sattuma vai ovatko ne kenties osoitus siitä, että kirjailijoiden blogit ovat toimivia markkinointikanavia? Jälkimmäinen pitänee paikkansa kirjablogeja pitävien ja niitä ahkerasti seuraavien lukijoiden keskuudessa, mutta ns. suuresta yleisöstä en olisi niinkään varma.

Oma suhtautumiseni kirjailijoiden blogeihin on kaksijakoista. Toisaalta on kiehtovaa kurkistaa kirjailijoiden työhön ja elämään teosten takana, toisaalta taas en haluaisi tietää liikaa. Melenderin kohdalla dilemma kärjistyi. Antiaikalaisessa vieraillessani ihailen Melenderin lukeneisuutta ja kirjoitustaitoa, mutta usein myös kummastelen ja vähän ärsyynnynkin. Ajatukseni kirjallisuudesta ja maailmasta eivät kulje aivan samaa rataa Melenderin kanssa.

Siksi tunnustan, että en halunnut pitää Ranskalaisesta ystävästä (2009). Oikeastaan melkein halusin, että se olisi huono. Mutta ei se ollut. Se oli kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu kirja.

En silti tiedä, voinko sanoa pitäneeni Ranskalaisesta ystävästä. Olen sen sortin lukija, joka lukee kaunokirjallisuutta ennen kaikkea rentoutuakseen ja viihtyäkseen. Näitä asioita tarjoavien kirjojen ei välttämättä tarvitse olla helppoja ja pehmoisia, vaan ne voivat herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia, vaikeita ja raskaitakin. Sen verran mukavuudenhaluinen kuitenkin olen, että jos kirja herättää minussa enimmäkseen inhoa, surua, pelkoa, vihaa tai ahdistusta, en halua uhrata sille rajallista vapaa-aikaani.

Ranskalaisen ystävän maailma on melkoisen kova ja ruma. Päähenkilö Joel Raento on ylirasittunut näytelmäkirjailija ja puppuluennoitsija, joka lähtee latamaan akkujaan Ranskaan pieneen Aronvillen kaupunkiin. Siellä tämä varsin synkkäluontoinen ja ylimielinen mies viettää aikaansa Gustave Flaubertia lukien ja ihmisiä ja maailmaa vihaten. Joel ei varsinaisesti kaipaa seuraa, mutta paikallisesta kuppilasta sattuu silti löytymään hengenheimolainen Marcel. Uuden ystävänsä kautta – jos miesten suhdetta nyt voi ystävyydeksi kutsua – Joel joutuu kosketuksiin myös aronvilleläisen alamaailman kanssa.

Heti kirjan alkuun Melender läiskäisee lukijaa päin epämiellyttävän pahoinpitelykohtauksen. Väkivaltaa tulee vastaan myöhemminkin, mutta silloinkin, kun ketään ei rusikoida, kirjan tunnelma on kolea ja synkeä. Joel suhtautuu kaikkeen joko täysin välinpitämättömästi tai sitten avoimesti halveksuen, eikä kirjan muista henkilöistä löydy juuri enempää lämpöä.

Jokin kirjassa sai minut silti kiinnostumaan. Jollain tasolla oli kiehtovaa yrittää ymmärtää Joelin ajatusmaailmaa, ja tarinan edetessä miehestä löytyi juuri sen verran inhimillisyyden ja empatian pilkahduksia, että hahmo ei karannut kiinnostukseni ulottumattomiin. Myös Joelin erakkomaisen arjen taustalla kehittyvä rikosjuoni toimi ihmeen hyvin. Sivuhenkilöissä ja juonenkäänteissä oli melkoisesti kaavamaisen trillerin aineksia, mutta jotenkin Melenderin käsittelytapa sai ne toimimaan osana muuten pikemminkin korkeakirjallisesti virittynyttä kokonaisuutta.

Romaanin kirjallisista viitteistä suurin osa meni minulta luultavasti ohi. Flaubert-tietämykseni on  ainoastaan Madame Bovaryn varassa, ja epäilen, että lukuisien suorien viittausten lisäksi tekstiin kätkeytyy paljon muuta niin Flaubertiin kuin moniin muihinkin kirjailijoihin viittaavaa intertekstuaalisuutta, joka jäi minulta tavoittamatta. Minua viisaampi lukija saa näistä ulottuvuuksista varmasti enemmän irti.

Ranskalaisen ystävän kanssa ei ollut aivan helppo ystävystyä, mutta ei tämä kirja taida halauksia havitellakaan.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä. WSOY, 2009. 238 s. Saatu lahjaksi.

10. marraskuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Nyt on käsillä sellainen kirja, että en pitkään tuumittuanikaan oikeastaan tiedä, mitä mieltä siitä olen. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) sai minut hämmennyksiin.

Jääskeläisellä on kirjabloggaajien keskuudessa paljon faneja, ja itsekin blogia pitävä Jääskeläinen puolestaan on kiitellyt kirjablogeja niiden roolista lukemisen ilosanoman levittäjinä. Olen kurkistellut kirjailijan sivuille silloin tällöin, mutta tapojeni mukaan olen yrittänyt vältellä tietämästä hänen kirjoistaan liikaa etukäteen. Yllätyksiä Lumikko ja yhdeksän muuta siis ainakin tarjosi. Osasin odottaa kirjalta fantasiaa, mutta sen maailman ja juonen mielikuvituksellisuus jaksoivat silti hämmästyttää.

Kiehtovaa kirjassa oli tapa, jolla Jääskeläinen punoi yhteen toisaalta suomalaista arkitodellisuutta ja toisaalta kaikenlaista läpikotaisin outoa. Jäniksenselän pikkupaikkakunnalla tavalliset ihmiset puuhailevat tavallisia puuhiaan, mutta tavallisuuden takana lymyääkin toinen toistaan vinksahtaneempia ihmisiä ja ilmiöitä.

Osa Jäniksenselän ja sen asukkaiden erikoisuuksista sai minut huvittumaan. Kirjailijakin on taatusti hykerrellyt sepittäessään paikkakuntaa, jossa on ”vain yksi kukkakauppa, mutta seitsemän puotia, joissa myytiin pääsiassa mytologisia patsaita”, jonka kylänraitilla tepastelee japanilaisia turisteja etsimässä jälkiä maailmankuulusta lastenkirjailijasta Laura Lumikosta, ja jonka ehdotonta eliittiä ovat salamyhkäisen Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran harvat ja valitut jäsenet.

Mutta enimmäkseen kirja oli minusta ahdistava. Olen oikeastaan yllättynyt siitä, miten epämiellyttäviksi koin monet asiat kirjassa. Tarinan käänteet sinkoilevat nimittäin niin reippaasti todellisuuden yli ja ohi, että en toisaalta osannut ottaa niitä lainkaan vakavasti, mutta toisaalta koin kirjan tunnelman silti vahvasti vastenmieliseksi. Inhotustani kirvoitti ennen kaikkea kirjan henkilöiden ja heidän tapojensa kieroutuneisuus. Jo ajatuskin kirjailijaseuran pelaamasta Pelistä, jossa kollegat pannaan puolipakolla ”vuotamaan” toisilleen sisimmät ajatuksensa, ällöttää. Taipumusta ylilyönteihin oli myös fyysisellä puolella. Esimerkiksi herkkuja mättävä, groteskin ihramahainen kirjailija Talvimaa toi mieleeni Amélie Nothombin Hygiène de l'assassin -romaanin Prétextat Tachin, vaikka ei aivan yhtä vastenmielinen ollutkaan.

Kysymykset seuran salaisuuksien taustalla ovat kyllä sinänsä kiehtovia. Miten kirjat syntyvät? Mistä kirjailijat saavat ideansa? Mikä osuus on lukijalla? Jääskeläinen sirottelee tarinaan kahmalokaupalla kirjallisia viittauksia ja myös lempeitä piikkejä, jotka kohdistuvat niin jalustalle nostettuihin kirjailijamyytteihin kuin kirjallisuuskritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen konventioihinkin. Silti älyllinen suhtautuminen kirjoihin jää niihin liittyvien selittämättömyyksien jalkoihin. Lumikko ja yhdeksän muuta vihjaa, että kirjat voivat olla vaarallisia – ja että ehkä juuri siinä piilee niiden taika ja voima.
- Minä en lue omia kirjojani enkä ajattele niitä kirjoittamisen jälkeen. Minä en ole koskaan opetellut ulkoa kirjallisia sitaatteja, en edes omiani.
- Ihanko totta?
- Minä en muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka lukevat kirjoja huvikseen ja jäävät sitten märehtimään niiden esittämiä ajatuksia. Paperihan on keksitty nimenomaan sitä varten, ettei ihmisen tarvitsisi säilöä kaikenmoisia ajatuksia päänsä sisälle.
 Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta. Atena, 2006. E-kirja ostettu Elisa kirjasta, luettu kännykällä.

6. marraskuuta 2013

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta

Jos minun pitäisi mainita Bretagnesta viisi huomattavinta ja hienointa asiaa, ne olisivat mustavalkoinen lehmä, meri, tuuli, sade ja traktori. Traktorin lisäsin tähän listaan vasta kuluneella viikolla, koska en aikaisemmin ollut tajunnut sen täyttä käytännöllistä, humaania ja yhteiskunnallista merkitystä.
Itsekin ulkosuomalaisena olen aina kiinnostunut lukemaan ulkomailla asuvien suomalaisten (tai miksei muunkinmaalaisten) kokemuksia elämästä uudessa kotimaassaan. Outi Nyytäjän kolumnikokoelma Heinäpaali roihuaa – näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta (2004) kiinnosti siksikin, että pääsin kesällä ottamaan sen matkalukemiseksi viikonloppureissulle Bretagneen.

Heinäpaali roihuaa on toinen Nyytäjän kirjoittama Bretagne-aiheinen kirja. En ole lukenut vuonna 2002 Tammelta ilmestynyttä kokoelmaa Maailman laidalta – kertomuksia Bretagnesta, mutta veikkaan, että siinä tarkastellaan elämää Ranskan länsireunalla samankaltaisesta yhtä aikaa paikallisen asukkaan ja ulkopuolisen näkökulmasta kuin tässä kirjassa. Heinäpaalissa Nyytäjä tarjoilee muun muassa tällaisia huomioita kanssaihmisistään:
Hyvässä porvarillisessa elämäntavassa pidetään kiinni asioista, toimintatavoista, ihmisistä ja joskus syntyneistä viikoittaisista ja päivittäisistä aikarituaaleista. Ennen kaikkea pidetään kiinni syvälle juurtuneista ennakkoluuloista ja terveestä epäilystä. Itse asiassa tämä elämäntapa on ollut ranskalaisen elämän runko, niin oikealla kuin vasemmalla. Sitä ovat nyt murentaneet kaikensorttinen kansainvälisyyteen ja vauhdikkuuteen pyrkiminen ja amerikkalainen pikaruoka, joka ei ole tuottanut tähän maahan muuta kuin liikalihavuutta ja epävarmuutta siitä, onko elämä aivan kohdallaan.
Lyhyistä luvuista koostuvan jutustelevan kirjan lukaisee sutjakkaan. Silti kirja jäi minulta kesällä kesken ja tuli luettua loppuun vasta nyt, sillä loppujen lopuksi se ei imaissutkaan minua mukaansa aivan niin kuin olisin toivonut. Nyytäjän juttuja oli kyllä ihan mukava lukea, mutta takakannen kehujen perusteella olin odottanut kirjalta vielä oivaltavampaa otetta, terävämpää havainnointia ja purevampaa huumoria. Ehkä tiivis mitta on asettanut omat rajoituksensa käsittääkseni alun perin Anna-lehdessä kolumneina julkaistuille teksteille, mutta minusta tuntui kuin moni lupaavasti alulle päässyt idea olisi jäänyt jotenkin vähän kesken. Naapuruston värikkäät persoonat ja erikoiset sattumukset tulivat kyllä napakasti kuvatuiksi, mutta olisi ollut antoisampaa, jos niiden kautta olisi pureuduttu syvemmälle ranskalaiseen (bretagnelaiseen?) kulttuuriin tai ihmiselämän ja yhteiskunnan ilmiöihin ylipäätään. 

No, ihan mukava välipalakirja. Nyt kun vain olisi kyytipojaksi aitoa bretagnelaista omenasiideriä ja tattarikreppejä!

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Elma Ilona ja Marja.

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa – näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta. Teos, 2004. Loisto-pokkari, 2008. 234 s. Saatu lahjaksi.

4. marraskuuta 2013

Lentäjä-ässiä, ranskalaisia mutrusuita ja muita syksyn elokuvia

Jeune & Jolie (2013)

Pidin François Ozonin edellisestä elokuvasta Vieras talossa, joten odotin innolla tätä elokuvaa. Aihe kuulosti kiinnostavalta, kriitikot kehuivat ja still-kuvat päänäyttelijä Marine Vacthista olivat runollisen kauniita. Loppujen lopuksi elokuva taisi kuitenkin olla vähän liian ”ranskalainen” minulle. Naiseuteensa heräävä 17-vuotias tyttö haahuilee kolkosta seksikokemuksesta toiseen, mutta aiheeseen liittyvien sinänsä mielenkiintoisten teemojen käsittely jäi ehkä vähän turhan viitteelliseksi minun makuuni. Elokuvasta jäi tyhjä olo. Vai oliko se tarkoituskin?

Mud (2012)

Kaksi arkansasilaista pikkupoikaa tutustuu autiosaarella piileskelevään kulkuriin, joka ei pääse pakoon menneisyyttään. Hyvää aitoamerikkalaista draamaa. No, rippunen aitoamerikkalaista sentimentaalisuutta myös, mutta kokonaisuutena pidin kovasti tästä keitoksesta, jossa sivuttiin eri näkökulmasta rakkauden, ystävyyden ja luottamuksen monia muotoja. Etelävaltiolaisesta jokimiljööstä tuli mieleen Huckleberry Finn.

The Good, the Bad and the Ugly (1966)

Tydydydydyy-dyy-dyy-dyy... Länkkäriklassikon tunnusmusiikki oli tuttu, mutta muuten elokuva ei etukäteen kamalasti kiinnostanut. Onneksi mies kuitenkin sai minut katsomaan tämän, sillä näin täyttyi taas yksi aukko sivistyksessäni, eikä elokuva itse asiassa ollut ollenkaan hullumpi. Nuori Clint Eastwood, juu!

Magnolia (1999)

Tältäkin elokuvalta odotin paljon. Nautin tarinoista, joissa satunnaiset ihmiskohtalot punoutuvat toisiinsa, ja komeasti ne kieltämättä tässä Paul Thomas Andersonin elokuvassa risteilivät. Liuta hyviä näyttelijöitä aina varmasta Philip Seymour Hoffmanista yllättävään Tom Cruiseen. Loppupuolella aloin silti vähän puutua. Kovia kohtaloita ja murtuvia ihmisraunioita oli nähty jo niin paljon, että tuntui kuin lopun surrealistinen deus ex machina -juonenkäänne olisi ollut ainoa keino kehittää loppuhuipennukseksi jotain vielä dramaattisempaa.

Scoop (2006)

Woody Allen on tehnyt sekä loistavia että tyhjänpäiväisiä elokuvia. Tämä murhahupailu taitaa mennä pikemminkin jälkimmäiseen kategoriaan, mutta mukavaa katsottavaa silti höpsöine mysteerijuonenkäänteineen ja hurmaavine brittiaristokratiakliseineen.


Top Gun (1986)

Lajinsa klassikko tämäkin! Jaa, mitäs tästä nyt sanoisi. Ehtaa purkkaa ja popkornia kunnon kasariviboilla, jee! Oli hauskaa nähdä Tom Cruise tässä hyvin tomcruisemaisessa roolissa Magnolian hyvin epätomcruisemaisen roolin jälkeen.


De vrais mensonges (2010)

Ihan sympaattinen romanttinen komedia, mutta kyllä jenkit ja britit tuppaavat hanskaamaan tämän lajityypin ranskalaisia paremmin. Epäonnisille väärinkäsityksille perustuvalla tarinalla oli hauskat hetkensä, mutta aika väkisin väännettyjä käänteitäkin mukaan mahtui. En ihastunut Audrey Tautoun esittämään naispäähenkilöön. Onnettomasti rakastunut sympaattinen Sami Bouajila olisi ansainnut parempaa!