31. elokuuta 2013

Elokuussa luettua ja vähäsen haasteista

Kesän lukemattomuuden jälkeen heräilin elokuussa taas lukemisen iloihin, ja blogikin alkoi osoittaa vaatimattomia elonmerkkejä parin kuukauden täyshiljaisuuden jälkeen.

Blogiin asti kirjoja ehti elokuussa kolme:
Näistä suurimman vaikutuksen minuun teki viimeinen, Zolan Nana, joka viehätti 1800-luvun Pariisin tunnelmillaan ja kohtalokkaalla aistillisuudellaan. Canthin näytelmään ihastuin vähemmän kuin Anna Liisaan, mutta näytelmän ja alkuperäisen novellin eroista löytyi mielenkiintoista pohdittavaa. Maria Kallio -dekkari taas oli mukavaa kesälukemista ja kädenojennukseni kotimaisille dekkareille, joihin olen tavannut suhtautua hivenen epäluuloisesti.

Näin uuden lukukauden alkaessa lienee paikallaan luoda katse myös lukuhaasteiden etenemiseen. Tälle vuodelle lanseeratuista haasteista olen toistaiseksi innostunut eniten Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteesta (8 kirjaa) ja Facebookissa järjestetystä Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteesta (8 kirjaa). Molempia aion jatkaa loppuvuonnakin, niin mukavaa niiden parissa on tähän asti ollut.

Haastesivuani selaillessani huomaan, että monta mielenkiintoista haastetta on matkan varrella päässyt myös unohtumaan. Kutkuttavia olisivat esimerkiksi Merenhuiskeen Afrikan tähti -haaste, Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -haaste, Susan Seitsemän sarja -sarjishaaste ja Sinisen Linnan kirjaston Marian Avioliittojuonia- ja Nykyajan tyttökirjat -haasteet. Saapa nähdä, innostunko vielä nojatuolimatkoihin tai teemalukemiseen...

Lukuiloista alkusyksyä!

(Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kalenterin kuvassa Hilja Valtosen Tarvaatar (1959), minulle aivan tuntematon teos. Kannen kuva Markku Reunasen käsialaa.)

29. elokuuta 2013

Emile Zola: Nana

Edouard Manet: Nana (1877)
Vanhojen kirjojen vaivaton saatavuus e-kirjoina on nostanut klassikkoharrastukseni aivan uudelle tasolle. Kirjoja on saatavilla mielin määrin ja suuri osa vieläpä ilmaiseksi, joten niitä on helppo napsautella varastoon lukulaitteeseen tai kännykkään. Jotenkin kynnys tarttua klassikoihin on minulle matalampi sähköisessä muodossa kuin perinteisinä paperikirjoina. Monista sivumäärältään paksuista tai muuten vain maineeltaan raskaista kirjoista tulee jotenkin helpommin lähestyttäviä, kun ne yhtäkkiä mahtuvatkin kännykkään.

Älypuhelimen näytöllä tutustuin myös Emile Zolan Nanaan (1880). Minua veti kirjan pariin tietysti aina niin kiehtova 1800-luvun Pariisi, sen uutuuttaan hohtavilla bulevardeilla promeneeraileva hienosto ja varjoisille kujille houkutteleva paheellinen demi-monde.

Aloitin kirjan ensin ranskaksi, mutta Elisa Kirjan valikoimista löytynyt suomennos houkutti kielenvaihtoon kesken matkaa. Yrjö Weijolan käännös vuodelta 1930 menetteli. Jotkut suomennoksen ilmaisut kuulostivat minun korvaani hieman kömpelöiltä, mutta oli tekstin reklaamitauluissa ja spenaatissa myös oma viehätyksensä.

Pääsin kaipaamaani Pariisi-tunnelmaan heti kirjan ensiriveillä. Ne vievät lukijan Variétés-teatteriin, jossa punaiset samettituolit, kultakoristeiset pyöröholvit ja himmennetyt kristallikruunut odottavat alkavaksi uuden näytelmän ensi-iltaa. Esityksestä kohisee jo le tout Paris, sillä näyttämölle on nousemassa teatterinjohtajan uusi löytö, Venuksen rooliin valittu Nana:
Tuskin Diana oli jäänyt yksin, kun Venus jo saapui. Kautta koko katsomon kävi väristys. Nana oli alasti. Hän oli alasti tyynen rohkeasti, varmana ruumiinsa kaikkivallasta. Ohut huntu oli hänen koko pukunsa, ja sen läpi saattoi aavistaa, saattoi nähdä hänen pyöreät hartiansa, hänen amatsoonirintansa ruusuisine nisineen, jotka olivat jäykän uhmaavat kuin keihäänkärjet, hänen pyöreät lantionsa, jotka keinuivat hekumallisesti, hänen rasvanvalkoiset reitensä, koko hänen ruumiinsa, joka oli hohtava kuin meren vaahto. Venus, aalloista noussut, verhona vain hiuksensa! Nanan nostaessa käsivarsiaan näkyi parrasvalossa hänen kainalokuoppiensa kultaiset karvat. Kukaan ei taputtanut käsiään. Kukaan ei nauranut enää; miesten vakavat kasvot olivat jännittyneet, he tuijottivat nenä ohentuneena ja suu kiihtymyksestä kuivana. Oli kuin katsomon yli olisi leijaillut tuulahdus, hyvin lempeä, mutta täynnä epämääräistä uhkaa. Hyväntahtoisesta lapsesta tuli äkkiä esiin nainen, joka tehden mielet levottomiksi sukupuolellaan kutsui kiimanpuuskassa halujen tuntemattomaan valtakuntaan. Nana hymyili edelleen, mutta hänen hymynsä oli terävää ja uhkasi murhalla miestä.
Tällaista on Nanan vetovoima: vastustamatonta, vangitsevaa, vaarallista. Nuori nainen – ennen katutyttö, nyt aloitteleva näyttelijätär ja jo kokeneempi kurtisaani – vetää miehiä puoleensa kuin kärpäspaperi. Nanan lumoihin lankeaa miesparka toisensa jälkeen, eikä kenellekään heistä käy kovin hyvin. Itse asiassa kaikille käy todella huonosti. Maine, rahat, terveys tai jopa henki lähtee matkan varrella yhdeltä jos toiseltakin.

Nana itse on erikoinen hahmo. Hänestä ei ole helppo pitää: Nana on itsekäs, oikutteleva, piittaamaton, typerä ja lapsellinen. Hän tuhlaa muiden rahoja vain tuhlaamisen ilosta, rikkoo kalliita lahjoja vain rikkomisen ilosta, nöyryyttää ihmisiä vain nöyryyttämisen ilosta. Sitten taas välillä Nanasta pilkahtaa toinenkin puoli. Tuhlaileva heitukka osaa olla myös antelias, ja äkkipikainen tuittuilija osaa ihastua yhtä äkkinäisesti kuin vihastua.

Zolaa on käsittääkseni moitittu naisvihamieliseksi. Jos kirjan päähenkilön haluaa nähdä jonkinlaisena yleispätevänä naiseuden vertauskuvana, Nana ei kieltämättä anna kovin imartelevaa kuvaa sukupuolestaan. Juuri tämän naisyksilön kuvauksena se sen sijaan on mielenkiintoinen muotokuva.

Kirjallisuustieteilijät osannevat kertoa asiasta lisää, mutta Wikipedia-oppimäärän perusteella tuumailen vain, että tässä on ilmeisesti kyse Zolan edustamasta naturalismista: yksilön tarkastelusta olosuhteidensa ja yhteiskunnallisen taustansa valossa. Nanan hahmo kuulemma vilahtaa jo Zolan edellisessä romaanissa, jossa Nana on vielä vain köyhä, likainen katutyttö. Tässä kirjassa katutyttö raivaa tiensä kullattuihin salonkeihin, mutta vaikutelmaksi jää, että pohjimmiltaan katutyttö on aina katutyttö.

Nanan alkukantainen vetovoima on niin kaikkivoipaa, että siihen on paikoin vaikea uskoa. Miten tuo typerä hanhi muka saa miehet pauloihinsa niin, että he ovat valmiit luopumaan kaikesta yksien ruusuisten nisien ja rasvanvalkoisten reisien takia (mmh, nuo kuvaukset...)? Zola ei mairittele Nanaa tämän luonnetta kuvatessaan, mutta kirjan miehet ovat kyllä vähintään yhtä typeriä ja heikkoluonteisia.

Väkevimmin Nanan vaikutus välittyy kreivi Muffat’n kokemuksista. Ankaran kasvatuksen saanut pystyynkuolleen aatelissuvun vesa ei ole koskaan kokenut mitään rehevän, estottoman Nanan kaltaista. Nana näyttäytyy tunnontuskissa ja uskonnollisen vakaumuksensa paineissa kärvistelevälle kreiville todellisena paholaisena. Naisen sukupuolinen vetovoima on kaiken pahan alku ja juuri: Tässä oli tuo kultainen peto, tietämätön omasta voimastaan, joka pelkällä löyhkällään mädätti maailman.

Kreivin lisäksi Nanan lumoihin lankeaa vauras hevostallin omistaja Vandeuvres, nuori ja naiivi Georges Hugon, Georgesin isoveli Philippe ja monta muuta. Nana kokee romanssin myös toisen Variétés-teatterin näyttelijän, Fontanin, kanssa, mutta tasaveroista, tasapainoista suhdetta ei siitäkään muodostu. Myös naisten välistä rakkautta kokeillaan, kun Nana heittäytyy suhteeseen toisen nuoren prostituoidun, Satinin kanssa.

Voin kuvitella, että ilmestymisaikanaan Nana on herättänyt pahennusta. Melko synkeän kuvan ihmisluonnosta se antaa nykylukijallekin. Paheet ja houkutukset vaanivat kaikkia, eikä kukaan pysty niitä vastustamaan. Hetken huuma ajaa kaiken muun ohi, ja oma napa on aina lähin.

Näistä masentavista mietteistä huolimatta kirjaa oli ilo lukea. Pientä miinusta annan henkilöiden lukuisuudesta: sivuhenkilöitä vilahteli kirjassa melkoinen liuta, enkä aina muistanut, kuka oli kuka. Osaksi tämä johtunee siitä, että Nana on yhdeksäs osa Zolan 20-osaisessa Rougon-Macquart-romaanisarjassa, ja jotkut henkilöistä on ilmeisesti esitelty jo sarjan aiemmissa osissa. Muuten pidin Zolan värikkäisiin kuvailuihin panostavasta kerronnasta. Hieltä ja ihomaalilta haisevat teatterin pukuhuoneet, kauppakujien värikkäät näyteikkunat, Nanan tuhlailevasti sisustetun asunnon ylellisyys... Ah!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen, jossa täten ylenen varakreivittäreksi. Elättelen haaveita kreivittären arvonimestä vuoden loppuun mennessä. Nanan emännöimiltä illallisilta sain myös mainioita ideoita Lue ja syö -haasteeseen. Niistä toivottavasti lisää tuonnempana!

Émile Zola: Nana (1880). Suom. Yrjö Weijola, ensimmäisen kerran julkaissut Minerva, Helsinki, 1930. ISBN 978-952-282-415-8. E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012

Kuva: Edouard Manet: Nana (1877). via Wikimedia Commons. Source: The Yorck Project: 10.000 Meisterwerke der Malerei. DVD-ROM, 2002.

10. elokuuta 2013

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani

Leena Lehtolaisen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari Ensimmäinen murhani (1993) oli alkukesästä tarjolla jonkinlaisena ilmaisena lukijalahjana Elisa Kirjan asiakkaille. Voisiko olla oivempaa tilaisuutta tutustua kirjailijaan, jota olen jo vuosia ennakkoluuloisena vältellyt? (Itse asiassa kaavailin kyllä tarttuvani ennakkoluuloihini jo viime vuonna Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteen tiimoilta, mutta en päässyt tuumasta toimeen. No, onneksi Maria Kallio on jaksanut odotella vielä vähän pidempään.)

Kuten ennakkoluulojen kanssa usein käy, ne osoittautuivat jälleen jos ei nyt suorastaan vääriksi, niin ainakin ylimitoitetuiksi. En ole juuri lukenut kotimaisia dekkareita, ja mielikuvani on, että niissä on tylsiä keskikaljaa juovia poliiseja ja tylsiä lähiömurhia. No joo. Jossain määrin taidan olla oikeassa, sillä mielikuvieni suuntaisia piirteitä löytyi kyllä tästäkin kirjasta, mutta tylsä Ensimmäinen murhani ei silti ollut, vaan varsin mukiinmenevää kesälukemista.

Kirjassa ratkaistava murha on siis Maria Kallion ensimmäinen. Tämä aspekti juonessa oli minusta mielenkiintoinen. Keltanokkapoliisi, joka ei ole edes vielä ihan varma, haluaako olla poliisi, joutuu ratkaisemaan ensimmäistä isoa juttuaan, ja päälle päätteeksi tapauksen osapuolet sattuvat olemaan hänen opiskeluaikaisia tuttujaan. Ammatillisen ja yksityisen minän kohtaamisesta syntyy hyviä jännitteitä. Näin ensikohtaamisella nielin vaivatta moisen sattuman, mutta toivottavasti Kalliolla ei sentään ole niin huono tuuri, että sarjan kaikissa kirjoissa murhataan vain hänen tuttaviaan...

En oikein tiedä, mitä mieltä olen päähenkilöstä. Seurasin kyllä mielelläni tarmokkaan poliisin toimia murhan ratkaisemiseksi, mutta en kokenut erityisesti välittäväni Mariasta, ja paikoin hahmo tuntui ikään kuin taiten sommitellulta kokoelmalta luonteenpiirteitä ja mieltymyksiä, mutta ei silti ihan oikealta ihmiseltä. Syvyyttä tulee varmaankin lisää kirjasarjan edetessä, kun Maria saa kirja kirjalta lisää lihaa luiden päälle. Olisi mielenkiintoista lukea sarjan myöhempiä kirjoja ja seurata Kallion kasvamista ja kehittymistä ihmisenä ja poliisina, parikymppisestä plantusta kokeneeksi konkariksi. Nuoressa Mariassa on karheutta, rohkeutta ja kovuutta, mutta niiden alla myös levotonta epävarmuutta. Mihin suuntaan kokemus mahtaa hahmoa viedä, ärhäkämmäksi vai tyynemmäksi?

Jotkut henkilöt ja juonen palaset tuntuivat vähän epäuskottavilta, mutta dekkareissa moinen ei minua varsinaisesti häiritse: henkilöhahmoilla kuuluukin olla liudoittain toinen toistaan synkempiä ja odottamattomilla tavoilla yhteen kietoutuvia salaisuuksia. Mitä uskottavuuteen ja kiinnostavuuteen tulee, lähiödekkariennakkoluuloni saivat kyytiä siltäkin osin, että loppujen lopuksi ei ollutkaan tylsää vaan itse asiassa aika hauskaa lukea tällaista helsinkiläiseen arkimiljööseen sijoittuvaa ja arkisen rempseään tyyliin kerrottua tarinaa.

Oman hauskan lisänsä lukukokemukseen toi ajankuva. Alkaessani lukea kirjaa pidin itsestäänselvänä, että Maria Kallio -dekkarit sijoittuvat nykyaikaan, ja vasta hetken kirjoituskoneita ja lankapuhelimia ihmeteltyäni tajusin, että kirjan ilmestymisestä on tosiaan jo kaksi vuosikymmentä. Siinäpä selitys vaivalloiselle tietoliikenteelle!

Ensimmäinen murhani ei siis ollut ollenkaan hullumpi ennakkoluulojen selättäjä. Saatan jatkossakin kokeilla Lehtolaista dekkarinnälkään.

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani. Otava, 1993. E-kirja saatu ilmaisena asiakaslahjana Elisa Kirjalta.

7. elokuuta 2013

Minna Canth: Kotoa pois - ja kurkistus Minnan salonkiin

Blogi on pitänyt taukoa, kun muut puuhat ovat kesätuulella houkuttaneet enemmän kuin lukeminen. Viime viikkoihin on mahtunut matkoja, mustikoita ja muuta mukavaa, mutta nyt taas kirjojen pariin!


Kotoa pois -näytelmän käsikirjoitusta.
Aloitetaan alkukesältä rästiin jääneellä näytelmävälipalalla à la Minna Canth. Kotoa pois (1895) pompsahti kännykkäni virtuaalikirjastoon samassa Project Gutenberg -tiedostossa Anna Liisan kanssa, joten lukaisin tutun klassikon jatkoksi myös tämän minulle ennalta tuntemattoman näytelmän.

Yksinäytöksinen näytelmä tapahtuu kokonaisuudessaan kahvikutsuilla kauppias ja rouva Penttisen luona, ja aiheena on heidän tyttärensä Fannyn tulevaisuus. Vanhemmat tekevät parhaansa juoniakseen Fannyn avioliiton satamaan, mutta nuori nainen itse halajaa kansakoulun opettajaksi.

Fannyn itsenäistymyspyrkimykset tuovat näytelmään ehkä jonkinasteista naisasianäkökulmaa, mutta Anna Liisan traagisuuteen verrattuna Kotoa pois on ehdottomasti hupiosastoa. Näytelmästä voisi syntyä hauska esitys vaikkapa jonkin harrastajateatteriryhmän käsissä: juoni on sopivan simppeli, ja henkilögalleriassa riittää reviteltävää.

Näytelmä piikittelee humoristisesti etenkin rouva Penttistä, joka on hienosteleva hölmö, ja siinä sivussa ulkokultaisia seurapiirejä ylipäätään. Rouvan päällimmäisiä huolia on varmistaa, että tytär kutsuu äitiään hienosti ”mammaksi” rahvaanomaisen ”äidin” sijasta ja että salin uudet verhot ovat vähintään yhtä hienot kuin kauppaneuvoksen karttiinit kadun toisella puolen. Rengistä ja piiasta kauppiaiksi edenneet Penttiset tekevät parhaansa käyttäytyäkseen tavoittelemansa yhteiskuntaluokan tapaan, mutta kahvikutsuille saapuva parempi väki katselee nousukkaita silti nenänvarttaan pitkin.

Rouvien keskinäistä nokittelua oli hauska seurata. Vahvin näytelmän herättämä tunne taisi kuitenkin olla myötähäpeä: Fanny-paran ja vanhempien sulhaskandidaatiksi kaavaileman tohtori Brobergin kiusaantuneisuuteen oli helppo eläytyä. Voi tohtori Spruuper -raukkaa!

Kotoa pois tutustutti minut myös uuteen kirjalliseen nettilöytöön eli Minnan salonki -sivustoon. Kuopion kaupunginkirjaston julkaisemilta sivuilta löytyy digitoituna Minna Canthin arkistoaineistoa: alkuperäisiä käsikirjoituksia, Canthin kirjoittamia ja saamia kirjeitä, näytelmien pääkirjoja, asiakirjoja, valokuvia sekä muuta Canthiin liittyvää materiaalia.

Minnan salongista opin esimerkiksi sen, että Kotoa pois -näytelmä pohjautuu Canthin novelliin ”Kodista pois”, joka ilmestyi Valvoja-lehdessä 1893 (ja löytyy näköjään Wikiaineistona). Canth dramatisoi novellin näyttämölle, ja näytelmän ensiesitys oli Suomalaisessa teatterissa 1895.  

Näytelmään liittyen sivustolta löytyy käsikirjoituksen luonnos ja valmis versio sekä pari kirjettä. Ensimmäisessä niistä teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom kiirehtii näytelmän valmistumista ja toisessa kertoo Canthille sen vastaanotosta marraskuussa 1895. Bergbomin mukaan Kotoa pois ”sai kritiikiltä hyvin ankaran tuomion”, vaikka miestä itseään näytelmä miellytti ”niin paljon kuin 1. näytöksinen skizzi voi sen tehdä”. Bergbom tosin myöntää, että näytelmän ”vieraat rouvat olivat kuitenkin enemmän kuvatut schablonin mukaan, kuin suotavaa olisi ollut”.

Minnan salongissa voi vierailla osoitteessa www.minnansalonki.fi. Hieno hanke!

Osallistun tälläkin näytelmällä Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Lähteet:
Minna Canth. Näytelmä yhdessä näytöksessä. Minnan salonki, viitattu 7.8.2013.
<http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe201305163616>

Kaarlo Bergbom. Kaarlo Bergbomin kirje Minna Canthille marraskuu 1895. Minnan salonki, viitattu 7.8.2013. <http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe201301141329>