31. tammikuuta 2013

Tammikuussa luettua

Tammikuussa pääsin taas lukemisen ja bloggaamisen makuun muutaman viikon hiljaiselon jälkeen. Bloggaamaan ehdin viidestä kirjasta:


Listan viimeinen oli ei-mitenkään-maailmoja-mullistava tietokirja, mutta kaunokirjoista nautin kaikista. Ehkä kylmimmäksi niistä minut jätti tällä kertaa Auster. Kuun maisemissa oli hyvä kirja, mutta tunnetasolla lukukokemus jäi jälkeen Metsäjätin yhteiskunnallisesta ajatteluttavuudesta, Munron novellien riipivyydestä ja Näkymättömän Elinan herkkyydestä.

Näiden lisäksi luin kolme muutakin kirjaa, jotka eivät vielä ehtineet blogiin: John Simonin mielenkiintoisen elämäkerran Pekka Herlinistä, Anna-Leena Härkösen Juhannusvieraan ja Eve Hietamiehen Yösyötön. Niistä lisää pian!

Vuodenvaihteessa asiaan kuuluu tietysti myös muistella menneitä ja suunnitella tulevaa. Tuumailin siis viime vuoden haastesuorituksia ja näpräsin tilastoja piirakoineen. Vuonna 2013 tavoitteenani on leppoisa lukeminen, mutta haastehulluna innostuin silti listaamaan 13 kotimaista kirjailijaa, joihin aion tänä vuonna tutustua, lisäämään haastesivulleni liudan muita kutkuttavia lukuhaasteita ja kehittämään oman Lue ja syö -haasteen. Lisäksi kartoitin ranskalaisten lukijoiden suosimia kirjailijoita.

Kuvassa on tammikuun sivu ihanasta joululahjakalenteristani. Tämän kuun kuvassa on Martta Wendelinin taiteilema Aitta-lehden kansi tammikuulta 1927.

Lukuisaa helmikuuta!

28. tammikuuta 2013

Philip Weiss: HyperThinking - Creating a New Mindset for the Age of Networks

Sain Philip Weissin kirjan HyperThinking - Creating a New Mindset for the Age of Networks (Gower, 2012) työtilaisuudesta, jossa kirjoittaja esiintyi. Muuten en olisi varmaan kirjasta edes kuullut saati tullut siihen tarttuneeksi, mutta Weissin esitelmän jälkeen oli mielenkiintoista tutustua myös itse opukseen.

Kirjan aiheena on otsikon mukaisesti ”hyperthinking”. Tämä Weissin kehittämä uudissana viittaa siihen, millaisia ajattelu- ja toimintatapoja tarvitsemme nykyisessä alati muuttuvassa ja nopean teknologisen kehityksen leimaamassa maailmassa. Keskeistä siinä on opittujen totuuksien kyseenalaistaminen, uusien näkökulmien ja toimintatapojen kokeileminen, yhteyksien etsiminen ja rakentaminen.

Weiss jakaa hyperthinking-käsitteensä neljään osa-alueeseen. ”Hypershifting” viittaa tietoiseen yritykseen kokeilla uusia tai erilaisia tapoja tarkastella tiettyä ongelmaa esimerkiksi kyseenalaistamalla omat lähtöoletukset tai asettumalla jonkun toisen asemaan. ”Hyperlearning” tarkoittaa jatkuvaa panostusta oppimiseen. ”Hyperlinking” on internetin ja uuden viestintäteknologian ennakkoluulotonta kokeilua ja omaksumista. ”Hyperacting” ei Weissilla merkitse hyperaktiivista hoppuilua, vaikka sanasta niin voisi päätellä, vaan kolmen edellisen konseptin muuntamista käytännön toimiksi ja toiminnan jatkuvaa arviointia ja muokkaamista niiden valossa.

Kirja tarjoaa ihan kiinnostavia ajatuksia siitä, miten omaa ajatteluaan, oppimistaan ja toimintatapojaan voi kehittää, vaikka eivät Weissin esittelemät ajatukset sinänsä ole mitenkään ennenkuulumattomia tai käänteentekeviä. Mielenkiintoisimpia kohtia kirjassa olivatkin minusta kohdat, joissa selostettiin hyperthinking-konseptia innoittaneita ajattelun työkaluja, esimerkiksi Edward de Bonon kuutta ajatteluhattua (tai kenties mietintämyssyä?). Kirjasin siis muistiin de Bonon kirjat Six Thinking Hats (1985), Six Action Shoes (1991) ja I Am Right, You Are Wrong (1990) ja Michael Gelbin teoksen Thinking for a Change: Discovering the Power to Create, Communicate and Lead (1996).

Weiss suosittelee hyperajattelun tueksi myös sellaisia nettilähteitä kuin TED-sivuston videot, Khan Academyn opetusvideot, MIT:n ja monen muun yliopiston tarjoamat ilmaiset verkkokurssit, Litemind-sivuston esittelemät ajattelutyökalut ja IQ Matrixin ajatuskartat.

Weissin kirjoitustyyli on paikoin melko pompöösiä ja vähän omahyväistä. Minua rasittaa usein tällaisissa internetiä ja sosiaalista mediaa sivuavissa kirjoituksissa se, miten suuria sanoja niissä pyöritellään. Viestintäteknologian kehitys on toki tuonut meidän kaikkien arkeen valtavasti uutta tietoa ja uusia toimintatapoja, joita emme olisi vain jokunen vuosi sitten osanneet kuvitellakaan, mutta alan ”gurut” sortuvat minusta usein vähän historiattomaan ainutlaatuisuuden illuusioon. Jokainen aikakausi pitää itseään erityisenä ja omia murroksiaan ennenkokemattoman järisyttävinä ja sitä ne omassa kontekstissaan ovatkin. Maailma muuttuu koko ajan, mutta en usko, että juuri tämä meidän aikamme muuttaa ihmisen perusolemusta, tarpeita, haluja ja käyttäytymistä niin syvällisesti kuin näissä piireissä joskus tunnutaan olettavan.

Digitaalisen viestinnän konsulttina Weissin painopiste on verkossa. Sitä jäin miettimään, että vaikka internet onkin sisältöjen ja verkostojen aarreaitta, aidosti monipuoliseen oppiseen ja ajattelun ja luovuuden kehittymiseen tarvitaan minusta muutakin. Esimerkiksi liikkuminen, käsillä tekeminen, kasvokkainen vuorovaikutus ja miksei vaikka uusien ruokien kokeilu tai muut uudet aistielämykset auttavat nekin pitämään aivot vetreinä ja elämän antoisana.

Philip Weiss: HyperThinking - Creating a New Mindset for the Age of Networks. Gower, 2012. 168 s. ISBN 978-1-4094-2845-9. Saatu luentotilaisuudesta.

25. tammikuuta 2013

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina (Lukudiplomi-haaste)

Näin jokunen vuosi sitten varmaankin telkkarista Klaus Härön ohjaaman elokuvasovituksen Kerstin Johansson i Backen kirjasta Näkymätön Elina (1978). Se jäi mieleen pienenä, koskettavana elokuvana täynnä tunnelmaa, ja samanlainen oli kirjakin.

Elina asuu perheensä kanssa pienessä kylässä Ruotsin Tornionjokilaaksossa 1930-luvulla. Elina pakenee isän kuoleman aiheuttamaa surua omaan mielikuvitusmaailmaansa läheisellä suolla, jossa tyttöä lohduttavat ihmeelliset taikaolennot. Ne auttavat Elinaa jaksamaan myös kurjat koulupäivät, kun ujo, puhumaton tyttö joutuu opettajan silmätikuksi.

Kirjan tapahtumat ovat pieniä, kylän ja kymmenvuotiaan tytön kokoisia: arjen askareita kotona, koulupäivien tapahtumia, retkiä suon suojaan. Johansson i Backe kuvaa niitä suurella lämmöllä ja myötätunnolla. Elinaa tulee sääli, ja aikuisten epäoikeudenmukaisuus ja ymmärtämättömyys pistää vihaksi. Ketään ei silti katsota aivan mustavalkoisesti. Äiti ei aina osaa auttaa Elinaa, koska hänen harteillaan ovat koko perheen huolet, ja rivien välistä voi aavistaa, että ilkeä opettajakaan ei ehkä vain osaa olla toisenlainen.

Kirja kurkistaa mielenkiintoisesti myös suomea puhuvan vähemmistön elämään pienessä ruotsalaiskylässä. Elinan perhe kuuluu alempaan kastiin, köyhäinavun varassa eläviin, murtaen puhuviin. Suolla Elinan mieli suoltaa tarinoita, mutta koulussa kieli ei taivu rumaan, luotaantyöntävään ruotsin kieleen. Siksi ja koulussa kokemiensa vääryyksien vuoksi Elina vaikenee. Vähitellen vaikenemisesta tulee entistä vaikeammin avattava lukko.

Elinan puhumattomuus oli mietityttävä aihe siksikin, että satuin vastikään juttelemaan erään tuttavan kanssa, joka oli tehnyt suunnilleen Elinan ikäisenä samoin: uuteen maahan, uuteen kouluun ja uuteen kieliympäristöön joutunut tyttö oli yksinkertaisesti lakannut puhumasta. Pariksi vuodeksi! Mitään asiatietoa aiheesta minulla ei ole, mutta voisin kuvitella, että lapsen kielen kehitykseen syventyneet psykologit tuntevat paljonkin tällaisia tapauksia. Kieli on osa identiteettiä, ja identiteettiä murtavat muutokset vaikuttavat myös kieleen.

Näkymättömän Elinan ovat lukeneet ja siihen ihastuneet myös ainakin Elma Ilona, Tintti ja Kaisa.

Osallistun kirjalla Hyönteisdokumentti-blogin Lukudiplomi-haasteeseen. Tästä tulee kolmas suoritukseni: aiemmin olen jo ehtinyt piirtää Tainaronin kartan ja kirjoittaa Tom Sawyerin ystäväkirjaan.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 3/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Menneisyyden tarinoita -kirjatarjotin
Kirjailija: Kerstin Johansson i Backe
Kirja: Näkymätön Elina

Tehtävä (7. lk): 2. Valitse teoksen henkilöistä hahmo, jonka paras kaveri haluaisit olla. Kirjoita hänelle kirje.


Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina. Otava, 2003 (1. painos 2002). Alkuteos Som om jag inte fanns, AWE/Geber, 1978.124 s. ISBN 951-1-19117-9. Lainattu kirjastosta.

22. tammikuuta 2013

TTT: 10 suosituinta kirjailijaa Ranskassa (ja minä)

Tämän viikon Top Ten Tuesday -listan aiheen keksin Le Figaro -lehdestä. Lehti julkaisi viime viikolla listan Ranskan suosituimmista kirjailijoista vuoden 2012 myyntimäärien perusteella. Ajattelin siis esitellä tänään les dix écrivains préférés des Français ja omia tuumiani heistä.

1. Guillaume Musso: 1.710.500 kpl


Empiirisen havainnoinnin perusteella listan kärkinimet eivät yllätä, sillä ainakin täällä Brysselissä juuri listan ykkönen Musso ja kakkonen Levy ovat ne nimet, jotka bongaan useimmin metrossa kanssamatkustajien käsistä. (Juu, Bryssel ei ole Ranskassa, mutta kuten aiemmin belgialaista kirjallisuutta kartoittaessani totesin, belgialaiset kirjailijat ja lukijat liittyvät saumattomasti naapurimaan kirjalliseen kenttään, joten ei tämä kai ihan epärelevantti huomio ole.)

Mussoja löytyy paljon myös lähikirjastostani. Kirjojen rivi on pitkä, sillä nuoresta iästään (s. 1974) Musso on kirjoittanut jo kymmenen romaania. Olen lukenut yhden: Que serais-je sans toi ? -romaanin vuodelta 2009. Kirjoitin siitä näin: ”Musson sommittelema palapeli on viihdyttävä romanttinen seikkailu, jossa suuret tunteet sekoittuvat James Bond -henkisiin juonenkäänteisiin. Välillä en ollut ihan varma, kirjoittaako Musso tosissaan vai kieli poskessa, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Juonessa ja henkilöhahmoissa oli mukana runsaahko annos kliseisyyttä ja melodraamaattisuutta, ja kirjan loppupuoli oli minun makuuni hiukan liian nyyhky ja paolocoelhomainen, mutta aina roiskuu kun rapataan. Kaiken kaikkiaan tekstistä välittyi jotenkin virkistävän epäkyyninen tarinankerronnan riemu.”

Mussoa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta suomalaisista kirjabloggaajista hänen tuotantoonsa on tutustunut ainakin Humisevalla harjulla -blogin Cathy (täällä ja täällä).

2. Marc Levy: 1.433.000 kpl

Myös Marc Levy (s. 1961) on varsin tuottelias kirjailija. Mies julkaisi esikoisromaaninsa Et si c'était vrai... vuonna 2000 ja on sen jälkeen pykäissyt ilmoille kirjan vuodessa (tai no, 2002 jäi välistä, mutta vuonna 2009 ilmestyi kaksi). 

Et si c'était vrai... on ollut Levyn tähän asti menestynein teos. Suomeksi se ilmestyi vuonna 2001 nimellä Tapahtui kerran San Franciscossa... Myöhemmin se julkaistiin uudelleen nimellä Jospa se vain olisi totta… (2005). Romaanista on tehty myös Reese Witherspoonin tähdittämä Hollywood-elokuva Just Like Heaven.

Suomalaisista blogeista Levyä ovat lukeneet ainakin Saraseeeni ja Cathy. Minulla Levy on vielä kokeilematta. Ennakko-odotusteni perusteella hänen kirjansa ovat tunteikasta viihdettä, jossa on mukana myös yliluonnollisia aineksia.

3. Katherine Pancol: 705.000 kpl

Katherine Pancolia (s. 1954) on luettu suomalaisissakin kirjablogeissa. Tähän mennessä Pancolilta on suomennettu hauskasti nimetty kirjakolmikko Krokotiilin keltaiset silmät (2006, suom. 2011), Kilpikonnien hidas valssi (2008, suom. 2012) ja huhtikuussa Bazarilta ilmestyvä Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (2010, suom. 2013). Blogiarvioita kahdesta ensimmäisestä täällä ja täällä.

Minä olen lukenut Pancolilta yhden kirjan, pienoisromaanin Un homme à distance (2002). Kirjeromaanissa oli hyvä idea ja kiehtova kirjallis-merellinen miljöö, mutta toteutus ei aivan vakuuttanut.

4. Françoise Bourdin: 512.500 kpl

Françoise Bourdin on minulle aivan tuntematon nimi, täytyy siis turvautua Wikipediaan. Sen mukaan Bourdin (s. 1952) on pariisilainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut yhteensä nelisenkymmentä kirjaa (!). Kirjoja ei tietääkseni ole suomennettu.

5. Joël Dicker: 496.000 kpl

Joël Dicker (s. 1985) on tämän listan juniori. Sveitsiläinen Dicker on kirjoittanut kolme romaania, joista etenkin tuorein on menestynyt komeasti: La Vérité sur l'affaire Harry Quebert (2012) voitti arvostetun Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnon. Muistan lukeneeni kirjasta pari sen verran mielenkiintoista lehtijuttua, että kirjoitin nimen muistiin, mutta lukemaan asti en ole vielä ehtinyt.

6. David Foenkinos: 473.000 kpl

David Foenkinos (s. 1974) on tuttu nimi suomalaisillekin lukijoille. Toissa vuonna suomennettu Nainen, jonka nimi on Nathalie (2009, suom. 2011) ihastutti kirjabloggaajia. Vähän varautuneempia arvioita keräsi Vaimoni eroottinen potentiaali (2004, suom. 2012).

Minä olen lukenut Foenkinokselta kahden edellä mainitun lisäksi kaksi muuta romaania, Inversion de l'idiotie : de l'influence de deux Polonais (2001) ja Qui se souvient de David Foenkinos ? (2007). Ensimmäinen Foenkinokseni oli Vaimoni eroottinen potentiaali, joka oli aikanaan ilahduttava löytö, mutta paras tähän asti lukemistani on ollut Nathalien tarina. Kirjoitin siitä näin: ”Kirja on yhtä aikaa vakava ja kepeä kuvaus surusta ja surun väistymisestä: siitä, miten elämä voittaa ja sydämen sanakirja tietää vastaukset, vaikkemme osaisi tai uskaltaisi edes kysyä.” Haluaisin nähdä myös kirjasta tehdyn elokuvan, vaikka Audrey Tautoun söpöily onkin välillä vähän ärsyttävää.

7. Laurent Gounelle: 471.000 kpl

Toinen minulle täysin tuntematon nimi. Wikipedian mukaan Gounelle (s. 1966) on julkaissut kolme romaania. Ei tietääkseni suomennettu.

8. Éric-Emmanuel Schmitt: 427.000 kpl

Schmittistä (s. 1960) olen kuullut paljon kehuja. Toistaiseksi olen lukenut vain pienoisromaanin Oscar et la dame rose (2002), joka oli sympaattinen lukukokemus. Schmittin muista romaaneista minua kiinnostaisi ainakin L'Évangile selon Pilate (2000), joka kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä sekä Jeesuksen itsensä että Pontius Pilatuksen näkökulmasta.

9. Grégoire Delacourt: 421.000 kpl

Tämänkin kohdalla täytyy turvautua Wikipediaan. Sen mukaan Delacourt (s. 1960) on mainosmies ja kirjailija, joka on kirjoittanut tähän mennessä kaksi romaania: monta palkintoa haalinut L’Écrivain de la famille (2011) ja uutuus La Liste de mes envies (2012). Sen suomalaisen käännöksen Onnen koukkuja (WSOY, 2013) ovat painotuoreena lukeneet ainakin Laura ja Sanna

10. Amélie Nothomb: 405.000 kpl

Amélie Nothomb taitaa olla listan suomennetuin kirjailija. Belgialainen Nothomb (s. 1966) on vuodesta 1992 lähtien julkaissut kirjan vuodessa, joista näkyy suomennetun neljä: Vaitelias naapuri (1995, suom. 1997), Nöyrin palvelijanne (1999, suom. 2001), Antikrista (2003, suom. 2006) ja Samuraisyleily (2007, suom. 2009).

Minä olen lukenut Nothombilta kolme kirjaa. Suosikkini on nuoren Amélien Japani-kokemuksista kertova Nöyrin palvelijanne. Lapsuuskuvaus Métaphysique des tubes menetteli. Tuorein lukukokemus oli Nothombin esikoisteos Hygiène de l'assassin, outo ja melkoisen puistattava kirja, josta kirjoitin näin: ”Minulle jäi kirjasta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Alkupuolella en ollenkaan innostunut Nothombin tyylistä, vaan suoraan sanottuna tylsistyin ja harkitsin jo jättäväni kirjan kesken. Tarinassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - pelkkää keskustelua - eikä siinä ole yhtään miellyttävää henkilöä. Tach oli ylivertaisen vastenmielinen, mutta ei lukija oikein Ninaankaan samaistu. Koko käsittelytapa oli siis jotenkin etäännyttävän intellektuelli, mutta loppua kohden kirjasta tuli silti kaikessa kieroutuneisuudessaan lihansyöjäkasvimaisella tavalla kiehtova.”

*

Näistähän riittikin yllättävän paljon juttua! Antoisa listaus, sillä sain tästä monta mielenkiintoista ehdokasta alati venyvälle TBR-listalle. Bonne lecture!

Kuvat: Wikipedia, paitsi Dicker (joeldicker.com) ja Delacourt (editions-jclattes.fr)

20. tammikuuta 2013

Alice Munro: Too Much Happiness (Liian paljon onnea)

Tämän kirjan loppuun lukeminen vaati minulta neljä yritystä ja yli kaksi vuotta, mutta kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi pitänyt Alice Munron novelleista.

Ensimmäinen yritys alkoi, kun poimin tämän minulle ennalta tuntemattoman kirjan sattumalta divarin hyllystä. Kirja vei mukaansa, mutta sitten se katosi johonkin ja ennen pitkää unohtui. Toinen kerta koitti, kun kirjastossa vastaani tuli kirjailija, josta muistin lukeneeni kiittäviä blogiarvioita. Munron nimi tuntui epämääräisesti tutulta, ja niin tuntuivat kokoelman ensimmäiset novellitkin, mutta en millään saanut päähäni, miksi. Pidin kirjasta (taas), mutta tällä kertaa eräpäivä keskeytti lukemisen. Kolmas yritys lähti muuttovalmisteluista: sängyn alta villakoirien seasta ryömi esiin kadonnut pokkari. Aloin lukea kirjaa (taas), mutta sitten se hautautui muiden mukana pahvilaatikkoon ja jäi sinne yli vuodeksi.

Viime viikolla vihdoin avasin laatikon, löysin kirjan jälleen ja päätin, että neljättä kertaa Munro ei jää kesken.

Ehkä johtuen siitä, että olen kerrannut kokoelman alkupuolen novelleja ahkerasti, ne ovat jääneet minulle väkevimmin mieleen. Etenkin novelleista ensimmäisen, ”Dimensions”, muistan vavahduttavana lukukokemuksena. Kirjaan tarttuessani minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä Alice Munrosta kirjailijana, mutta tekstin viiltävyys ja tarkkuus tekivät vaikutuksen heti ensimmäisiltä sivuilta. Munron kerronnasta tuli mieleen toinen ihailemani kanadalainen naiskirjailija eli Margaret Atwood.

”Dimensions”-novellin päähenkilönä on nuori, lapsensa julmalla tavalla menettänyt nainen. Julmuutta on muissakin kokoelman novelleissa paljon. Munron kuvaamat ihmiset ja elämät eivät ole helppoja: ihmismielen synkät puolet vaanivat pinnan alla aina ja pulpahtavat pintaan usein. Kertomuksia kannattelee vahva tuntu siitä, että asiat ovat menossa pahasti pieleen odottamattomilla tavoilla, ja niin juuri ne yleensä menevät. Paljon jää myös auki, pienistä vihjeistä pääteltäväksi ja rivien välistä esiin kaivettavaksi.

Aloitusnovellin lisäksi minulle vaikuttavimpia olivat ”Fiction”, haikea novelli rakkaudesta ja muistoista, ”Wenlock Edge”, hämmentävä kertomus kahdesta nuoresta naisesta ja yhdestä sedästä, ja ”Child's Play”, hyytävä tarina lasten kovuudesta ja ajattelemattomuudesta. Niissä kaikissa päähenkilönä oli elämänsä tärkeää käännekohtaa muisteleva nainen ja tunnelmana nykyhetkestä menneisyyteen kurkottava surumielisyys.

Kokoelman viimeinen ja pisin novelli, niminovelli ”Too Much Happiness”, on erilainen kuin muut. Se sijoittuu nykypäivän Pohjois-Amerikan sijasta 1800-luvun lopun Eurooppaan ja perustuu tositapahtumiin, matemaatikko Sophia Kovalevskyn elämään. Tämä novelli tuntui minusta olevan vähän eri paria muun kokoelman kanssa, ja takaumien kautta toteutettu elämäkerrallisuus teki siitä samanaikaisesti sekä täyteen ahdetun että pintapuolisen tuntuisen.

Sophian tarinan olisin ehkä lukenut mieluummin jossain muussa muodossa tai yhteydessä, mutta kokonaisuutena Too Much Happiness teki minuun vaikutuksen. Samoin näkyy käyneen monelle muullekin kirjablogistille. Kirjaa on luettu blogeissa etenkin toissa vuonna tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä, ja moni on vaikuttunut. Pikaisella haulla vastaan tulivat ainakin Liisa, Ilse, Kirjapeto, Susa, Hanna, Kuutar, Ina, Minna, Anna ElinaOfelia ja aivan vastikään Maria. Jorin kovat odotukset sen sijaan eivät aivan täyttyneet, ja Unnikin jäi kahden vaiheille.

Suomalaisesta painoksesta täytyy muuten sanoa, että kansi on minusta kaunis, muttei kyllä sovi kirjaan yhtään. Aurinkoista lukuelämystä ja heleitä merimaisemia kaipaaville tätä ei todellakaan voi suositella! Munron novelleista ei jää hyvä mieli, mutta mieleen ne jäävät.

Alice Munro: Too Much Happiness. Ostettu käytettynä.

18. tammikuuta 2013

Paul Auster: Kuun maisemissa

Olen aikonut jo pitkään lukea Paul Austeria, mutta tämä muistaakseni lentokentältä ostamani pokkari on silti odotellut koskemattomana hyllyssä ties kuinka kauan. So American -haaste innoitti tarttumaan tuumasta toimeen, vaikka en sitten ehtinytkään lukea kirjaa loppuun haasteen puitteissa ennen vuoden loppua.

Kuun maisemissa (Moon Palace, 1989) kertoo Marco Stanley Foggista, parikymppisestä orvosta opiskelijasta, joka menettää viimeisenkin perheenjäsenensä, kun hänen Victor-enonsa kuolee. Marco haahuilee päämäärättömästi pitkin poikin Manhattania, kunnes sattumalta löytynyt pesti eksentrisen vanhuksen Thomas Effingin elämäkerturina lähtee viitoittamaan nuorukaisenkin elämää uusiin suuntiin.

En oikeastaan tiedä, mitä Austerilta odotin, mutta en ole varma, oliko se aivan tätä. No, New Yorkiin ainakin uumoilin matkaavani, ja sinne pääsin: Manhattan Marco Foggin silmin oli kiinnostava miljöö. Myös tapahtumien taustalla häilyvä 1960-luvun ajankuva kuukävelyineen viehätti.

Mutta kirjassa oli hurjasti muutakin, ja paljon jotenkin eriparisia aineksia. Kun Foggin tarina alkoi limittyä Effingin tarinaan, suurkaupunki sekoittua Utahin autiomaahan ja juoneen kerrostua yhä uskomattomampia käänteitä, en oikein tiennyt, mitä ajatella. Tuntui kuin tarinassa olisi ollut tarpeeksi tavaraa pariinkiin romaaniin. Runsaus ei varsinaisesti tehnyt kirjasta sekavaa tai vaikeaa, mutta jotenkin sen lonkeroiden ote minusta tahtoi silti välillä lipsua. En oikein onnistunut eläytymään. Vähän samoin näyttää käyneen K-blogin Jennille.

Marco Fogg oli sinänsä mielenkiintoinen päähenkilö. Enimmäkseen Fogg on passiivinen oman elämänsä heittopussi, mutta kun hän jotain tekee, hän uppoutuu puuhaan liki sairaalloisen perusteellisesti. Kirjan kaikki henkilöt ovat jokseenkin erikoisia, pakkomielteisiä persoonia, kärjessä Effing-vanhus. Luin kirjaa So American -tunnelmissa, joten vetelin mielessäni yhteyksiä tämän kirjan ja toisen haasteeseen lukemani minulle uuden amerikkalaisen miesnykykirjailijan välille eli Don DeLillon Omegapisteeseen. Kirjojen tyylit ovat aivan erilaiset, mutta sattumalta molemmissa olivat tärkeissä osissa erämaa ja erakkomaiset miehet.

Hm. Minusta tuntuu, että tässä kirjassa saattoi yliampuvien ja usein epäuskottavienkin juonenkäänteiden alla piillä psykologisia ja symbolisia tasoja, jotka jäivät minulle etäisiksi. Kuun maisemissa ei tullut lähelle, ei tuntunut ”minun” kirjaltani, mutta vakuutuin kyllä Austerin kiinnostavuudesta kirjailijana. Siis: Austeria lukeneet, mitä kirjaa mieheltä suosittelisitte?

Paul Auster: Kuun maisemissa. Tammi, 2010 (1. suom. painos 1990). Alkuteos Moon Palace, 1989. 287 s. ISBN 978-951-31-5637-4. Omasta hyllystä, ostettu uutena.

15. tammikuuta 2013

TTT: 10 eikun 13 kotimaista kirjailijaa


Kirjablogit ovat viime aikoina innostuneet Top Ten Tuesday -listoihin, joiden idea on alun perin kotoisin The Broke and the Bookish -blogista. Minäkin tahdon!

Ensimmäisen listani innoittajana on Facebookiin perustettu Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haaste. Top kympin sijasta sovellan siis sääntöjä ja listaan top kolmetoista suomalaista kirjailijaa, joilta en ole vielä lukenut mitään, mutta joihin haaveilen vuoden aikana tutustuvani.
 
Ensimmäiset neljä ovat jämiä Kuusi kovaa kotimaista -haasteesta, joka jäi minulta viime vuonna kesken. Listasin haasteeseen kotimaisia kirjailijoita, joita kohtaan minulla on ennakkoluuloja:

1. Laila Hirvisaari
2. Leena Lehtolainen
3. Jari Tervo
4. Antti Tuuri
 
Seuraavat neljä ovat viime ja edellisenä jouluna lahjaksi saamiani kirjoja, joita en ole vielä tullut lukeneeksi:

5. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
6. Eve Hietamies: Yösyöttö
7. Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat
8. Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Sain joululahjaksi myös lahjakortin Elisa Kirjaan. Sieltä mukaan tarttuivat nämä e-kirjat:

9. Katja Kettu: Kätilö
10. Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan
11. Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta totta kai
12. Pirjo Rissanen: Kamomillasola

Ja kolmanneksitoista kirja, jonka juuri lainasin Ebib-palvelusta:

13. Venla Hiidensalo: Mediahuora

Suuria suunnitelma... Katsotaan, miten käy!

11. tammikuuta 2013

Elokuvia syksyltä ja joululta

Kirjablogia edeltäviltä ajoilta on jäänyt harmittamaan, että luetut kirjat ovat muistiinpanojen puuttuessa unohtuneet. Samaa harmittelen joskus teatteriesitysten ja elokuvien kohdalla, vaikka innostukseni niihin onkin kirjoja satunnaisempaa. Ajattelin siis alkaa kirjailla blogiin satunnaisesti myös katselemiani elokuvia ja näytelmiä. Tässä muutama leffa syksyltä ja joululomalta.

Pride and Glory (2008)

Isä, kaksi poikaa ja vävy työskentelevät saman washingtonilaisen poliisiosaston leivissä, mutta kuka onkaan oikealla ja kuka väärällä puolen lakia? Mielenkiintoinen lähtöasetelma ja hyvät näyttelijät (Edward Norton, Jon Voight, Colin Farrell), mutta lupaaviin aineksiin nähden ihmeen tylsä leffa.

Lawless (2012)

Tämän näin elokuvissa. Kolme veljestä (mm. Shia LaBoeuf) kauppaa salaviinaa Virginiassa kieltolain aikaan, vastassa liero poliisi. Vahva tunnelma ja jännite, kiitos hienon kuvauksen ja musiikin, mutta liikaa väkivaltaa minulle.

The Departed (2006)

Tässäkin kovaksikeitetyt poliisit liikkuvat oikean ja väärän rajamailla, mutta toteutus on paljon Pride and Glorya parempi. Jack Nicholson on oma hyytävä itsensä, ja tähtikaartia kasvattavat Matt Damon ja Leonardo DiCaprio. Tällaiset poliisi-mafialeffat ovat meillä enemmän miehen kuin minun mieleeni, mutta The Departed oli kyllä parhaita näkemiäni lajin edustajia. Sai näköjään tuoreeltaan monta Oscariakin.

Perfume: The Story of a Murderer (2006)

Olen halunnut jo pitkään lukea Patrick Süskindin Parfyymin (1985), mutta elokuva tuli nyt ensin vastaan. Hurja tarina ja visuaalisesti näyttävä toteutus, mutta luulen, että kirja tarjoaa elokuvaa vahvemman ja vaikuttavamman elämyksen, kun mielikuvitukselle jää enemmän tilaa loihtia hajut ja näyt.

Up in the Air (2009)

George Clooney lentää ympäri Amerikkaa irtisanomassa ihmisiä, mutta miten käy, kun tunteeton potkukonsultti tajuaa, että hänelläkin on tunteet? Yhtä aikaa kitkerän hauska ja lempeän vakava elokuva. Pidin kovasti. Clooneyn lisäksi pisteet myös Vera Farmigan ja Anna Kendrickin naispääosille. Olisi mielenkiintoista lukea kirja elokuvan taustalla, Walter Kirnin Up in the Air (2001).

Dans la maison (2012)

Ranskalainen uutuuselokuva teatterissa. Kiehtova idea: Lukion äidinkielenopettaja innostuu, kun yksi oppilaista alkaa tuoda hänen luettavakseen kirjoituksia, joissa poika soluttautuu parhaan ystävänsä perheen elämään. Kirjoituksista tulee oppilaan ja opettajan yhteinen pakkomielle, ja fakta alkaa sekoittua fiktioon... Toimiva keitos ranskalaishenkistä intellektuellia pyörittelyä ja perverssiä tirkistelyä. Elokuva perustuu espanjalaisen Juan Mayorgan näytelmään El chico de la última fila.

Dark Shadows (2012)

1700-luku kohtaa 1970-luvun, kun vampyyri Johnny Depp palaa kotiin kahdensadan vuoden poissaolon jälkeen ja löytää kauhistuksekseen vain rippeet suvun menneestä kunniasta. Tim Burtonin goottihenkinen irrottelu on aikamoinen sekametelisoppa, mutta tarjosi flunssapotilaalle viihdyttävän parituntisen. Eva Green on kutkuttava naispaholainen. Päässäni soi The Carpentersin Top of the World.

Tuhkimo (1950)

Toipilas nautti myös tästä herttaisesta piirrosklassikosta ja täytti taas yhden aukon Disney-sivistyksessään. Sadun taika toimii: tanssiaisillan lumo väräytteli sisäisen pikkutyttöni prinsessahaaveita, ja aikuinen minä taas ihasteli lämmintä piirrosjälkeä aikana ennen tietokoneanimaatiota.

Love Actually (2003)

Taattu hyvän mielen jouluelokuva. Tirautin jälleen muutaman liikutuksen kyyneleen siitä huolimatta, että kyyninen mafiaelokuvafani irvaili vieressä. (Olen varma, että mafiaelokuvafanikin liikuttui salaa.) Romanttisten komedioiden saralla Love Actually on yksi suosikeistani. Elokuva on häpeilemättömän joulunpunaista siirappia ja hattaraa, mutta samalla sen tavassa näyttää rakkauden monet kasvot on jotain, joka koskettaa aidosti.



9. tammikuuta 2013

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Näin alkuvuoteen, kun tapana on muistella menneitä ja jännittää tulevaa, sopii mainiosti kirja, joka peilaa aikamme suuria yhteiskunnallisia kehityskulkuja pienen ihmisen näkökulmasta. Tämä olkoon yltiöjuhlallinen johdatus Miika Nousiaisen romaaniin Metsäjätti (2011).

Olen lukenut Nousiaiselta aiemmin tuoreeltaan Vadelmavenepakolaisen (2007), jonka idea oli minusta loistava ja huumori hauskaa, vaikka muistelenkin hämärästi, että loppupuolella juoni taisi käydä vähän ylikierroksilla. Sittemmin Nousiainen katosi tietoisuudestani, mutta Ebib-kirjasto sai minut tarttumaan tähän kirjailijan uusimpaan romaaniin.

Metsäjätti kertoo vaneritehtaan varassa elävästä Törmälän kylästä. Yksi harvoista syrjäkylältä maailmalle ponnistaneista on Pasi, etelätöölöläistynyt ekonomi, joka nyt palaa lapsuusmaisemiinsa suuren kansainvälisen metsäyhtiön keskijohdon edustajana tehostamaan Törmälän tehtaan toimintaa. Kuten arvata saattaa, tehtävästä seuraa nuorallatanssia uran ja omantunnon välillä puolimatkassa menneisyydestä ja tulevaisuuteen. Miten käy Pasin – ja Törmälän?

Kirja tuntui hyvin ajankohtaiselta ja myös omakohtaiselta. Nousiainen tuntuu kertovan Törmälän tarinaa tosissaan, melkeinpä sydänverellä, mistä aavistuksen antaa jo alun omistuskirjoitus ”isälle, isoveljelle ja kaikille muille suomalaista metsäteollisuutta pystyssä pitäneille”.

Metsäjätin tapahtumat ovat uutisista tuttuja: pieni paikkakunta rimpuilemassa globaalien markkinavoimien kourissa. Fiktio antaa uutisille kasvot. Kirjan päähenkilöinä ja kertojina ovat Pasi ja Janne, Törmälään jäänyt lapsuudenystävä, josta tuli muiden kylän miesten tavoin ajoittain juopotteleva tehdastyöläinen. Heidän kauttaan kurkistellaan kylän elämään Pasin ja Jannen 80-luvun lapsuusajoista nykypäivään.

Pasi ja Janne ovat kaikin tavoin toistensa vastakohtia, välillä melkein karrikoidusti. Pasilla on kaunis suomenruotsalainen vaimo, Stockan kanta-asiakaskortti ja nousujohteinen ura. Janne juo kaljaa Törmälän ainoassa kapakassa ja kuumapuristaa vaneria vailla kunnianhimon hiventäkään.

Alussa minulla oli pieniä vaikeuksia Jannen kertojanäänen kanssa, kun kouluja käymätön duunari käytti sen tapaisia kulttuuriviitteillä kyllästettyjä ilmaisuja kuin että ”porvariston hillittyä charmia on vaikea matkia” tai ”uskon tuhkimotarinoihin, vaikka olen epäonnistumisten museo”. Tarinan edetessä taivuin kyllä uskomaan Jannenkin hahmoon, mutta olisin ehkä kaivannut pientä lisäannosta persoonaa perustelevaa syväluotausta. Yksiulotteisiksi jäivät myös pienemmissä rooleissa olevat sivuhenkilöt, kuten Pasin ällöttävä bisnesjargonia suoltava Turo-pomo (”no sellaista win-win-tilannetta ei olekaan että ihan kaikki voittaa”), mutta se minua ei oikeastaan häirinnyt. Jotenkin tällaiset klassiset, suoraviivaiset roolit sopivat tähän tarinaan.

Vadelmavenepakolaiseen verrattuna Metsäjätti on paljon vakavampi romaani, mutta pienieleisesti tuumailevaa ja toteavaa huumoria on tässäkin kirjassa, vaikka sen taustalla onkin koko ajan surumielinen vire. ”Joka tapauksessa ihminen pettyy, mutta siinä mielessä olemme oman onnemme seppiä, että pettymyksen määrään voi vaikuttaa elämällä ilman haaveita”, Janne päättelee. Toisaalla Pasia kismittää, että ”kun Emilia katsoi Jane Austenin draamoja, minä katsoin Rocky nelosta. Ja nyt pitäisi lähteä samalta viivalta ratkaisemaan tunne-elämän asioita.” Jotenkin Nousiaisen huumorista tuli minulle mieleen sukulaisuus sekä (lakonisempaan) Petri Tammiseen että  (revittelevämpään) Anna-Leena Härköseen.

Onneksi huumorin pilkahduksia on, sillä muuten Metsäjätin maailma olisi aika synkkä. En itse ole kasvanut pienellä tehdaspaikkakunnalla, mutta kirjaa lukiessa tuli väkisinkin mieleen, että onko tämän maailman Törmälöissä nyt tosiaan ihan noin kurjaa. Juoppoja, väkivaltaa, onnettomuuksia ja itsemurhia, kaltoin kohdeltuja lapsia ja masentuneita aikuisia. Elämän ankeutta tarkastellaan kaikilta mahdollisilta kanteilta.

Toisaalta Pasi näkee ja muistaa myös Törmälän hyvät puolet, ne, jotka entistä kovempi ja ahneempi maailma on tuhoamassa. Pasin kaksijakoinen suhde Törmälään – sekä itse kylään että omaan elämäänsä siellä ja sieltä lähteneenä – auttoi minusta karttamaan paasauksen vaaraa, joka vaanii lähellä, kun käsittelyssä on tällainen tunteita herättävä aihe pienen ihmisen taistelusta suurta kasvotonta pahaa vastaan. Pasin tunteisiin työntekijänä, isänä ja ihmisenä oli helppo eläytyä.

Tässäkin kirjassa loppu meni minusta ehkä jo vähän yli – kylläkin kohtuullisemmin kuin Vadelmavenepakolaisessa – mutta kokonaisuutena Metsäjätistä jäi silti hyvä, koskettava jälkimaku. Onnistunut kirja tärkeästä aiheesta.

Metsäjätin on minua ennen lukenut noin tsiljoona kirjabloggaajaa. Blogiarvioita on listannut esimerkiksi Amma.

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Otava, 2011. 260 s. Kansi: Markus Pyörälä. E-kirja, lainattu Ebibistä, luettu puhelimella.

6. tammikuuta 2013

Joulukirjafiilistelyä

Joulu meni jo, mutta kerronpa vielä, mitä pukin kontista löytyi tällä kertaa. Palasin juuri myös viimevuotiseen joulukirjakatsaukseeni ja huomasin hämmästyksekseni, etten ole vuoden aikana tullut lukeneeksi lahjakirjoista kuin yhden, vaikka ne kaikki vaikuttivat hurjan kiinnostavilta. No, eipä lopu lukeminen kesken!

Toivelahjani oli Karoliina Timosen Aika mennyt palaa (2012). Bloggaajakollegan esikoinen on luettu jo monen monituisessa kirjablogissa, mutta olen vältellyt lukemasta arvioita, jotta pääsen kirjan pariin edes jokseenkin puhtaalta pöydältä.



Pokkaripaketista paljastui Eve Hietamiehen Yösyöttö (2010). Lainasin sen jo kerran kirjastosta, mutten ehtinyt lukea, joten mukavaa saada omaan hyllyyn.

Samassa paketissa tuli myös Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras (2006). Olen lukenut Härköseltä aiemmin äikäntunti-Häräntappoaseen lisäksi Avoimien ovien päivän, johon en juurikaan ihastunut, ja Onnen tunnin, josta taas pidin. Katsotaan, mihin suuntaan härkösharrastukseni lähtee tämän kirjan jälkeen.

Denise Bellonin Finlande, été 1939 (2008) on hieno valokuvateos, joka koostuu ranskalaisen Bellonin Suomessa kesällä 1939 ottamista kuvista. Kirja on ulkoasultaan upea, ja kuvissa Suomesta kauniina, kuumana kesänä juuri ennen sotaa on jotain riipaisevaa. Suomenkielisen painoksen nimi on Onnen maa: Suomi elokuussa 1939.

Joulun toinen valokuvakirja on sekin ranskaksi, Les Trésors du National Geographic eli kokoelma National Geographic -lehdessä julkaistuja kuvia eri maailmankolkilta lehden koko historian ajalta. Komeita kuvia luonnon ja ihmiselämän ihmeistä.
Tämä ei ole kirja, mutta ihana kirjallinen lahja kuitenkin. Suuren Suomalaisen Kirjakerhon seinäkalenterin kuvina on nostalgisia vanhoja kirjankansia. Näitä lehtiä tulee olemaan ilo käännellä!



Lisäksi sain joululahjaksi lahjakortin Elisa Kirjaan. Sieltä hankkimistani sähkökirjoista lisää myöhemmin!

3. tammikuuta 2013

Katsaus vuoteen 2012

Vuosi on päättynyt ja uusi alkanut. On piirakoiden aika!

Tein jo ennen vuodenvaihdetta yhteenvedon vuoden 2012 lukuhaasteista, joita oli viime vuonna liikkeellä runsaudenpulaksi asti. Ehdin osallistua useampaan ja tein hienoja kirjalöytöjä. Pari kesken jäänyttä haastetta jäi vähän kaivertelemaan, mutta onneksi kirjat eivät katoa mihinkään haasteiden jälkeenkään.

Sitten tilastoihin! Vuosi 2012 oli blogini toinen vuosi. Siitä muodostui lukemisen ja kirjoittamisen kannalta repaleisempi kuin ensimmäisestä. Talvella ja keväällä luin kohtalaisen mukavasti, mutta loppuvuoteen mahtui useampikin kuukausi, jolloin en lukenut ainokaistakaan kirjaa, ja blogi torkahteli samaan tahtiin. Yhteensä luin 51 kirjaa eli aika monta vähemmän kuin viime vuonna (68).

Tälläkin kertaa luin vähän enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja: 55 % naisia ja 44 % miehiä sekä yksi kahden tekijän kirja. Lukemistoni sukupuolijakauma näkyy siis menevän kohtalaisen tyydyttävästi melkein tasan.


Edellisenä vuonna luin vähän enemmän kotimaisia kuin ulkomaisia kirjoja, mutta tällä kertaa ulkomaiset veivät kirkkaasti voiton (65 % luetuista). Ulkomaista suosin eniten Yhdysvaltoja. Haikailen aina lukevani enemmän kirjoja muualtakin päin maailmaa, mutta nojatuolimatkailuni jäi tänäkin vuonna pienimuotoiseksi.


Maajakaumaa heijastelevat myös lukukielet. Niiden suhteen minulla on pieni asenneongelma. Englannin- ja ranskankieliset kirjat luen mieluiten alkukielellä, ja kun haluan lukea suomeksi, luen mieluiten kotimaista kirjallisuutta (viime vuonna suomeksi lukemistani 18 oli kotimaista ja 5 käännöskirjaa). Katsotaan, josko ensi vuonna innostuisin tarttumaan vähän hanakammin myös käännöskirjallisuuteen.


Suurin osa kirjoista oli romaaneja tai pienoisromaaneja. Laskin näihin kyllä myös esimerkiksi Tove Janssonin ja Wladimir Kaminerin omaelämäkerralliset kertomuskokoelmat, eli luokitteluni on aikamoista mutuhuttua. Tietokirjoja luin 3, kolumnikokoelmia 2 ja näytelmiä yhden. Uusi aluevaltaus olivat sarjakuvat (4). Novelleja en ihme kyllä lukenut lainkaan.


Julkaisuvuosien suhteeni lukemiseni painottuivat jälleen 2000-lukuun, mutta ei aivan uusimpiin kirjoihin. Luen varsin vähän uutuuskirjoja, tänä vuonna kolme: Maria Rocherin Enchanté - Hauska rakastua!, Tuomas Kyrön Miniä ja Riikka Pulkkisen Vieras. Tilastonikkaria ilahduttaa, että onnistuin näköjään vahingossa lukemaan vähintään yhden kirjan jokaiselta vuosikymmeneltä 1870-luvulta alkaen. Vuoden vanhus oli Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa (1852). 1860-luku jäi harmittavasti välistä!


Yksi tämän vuoden ilahduttavista lukulöydöistä olivat uudet lukumuodot. Löysin perinteisen paperin rinnalle sähkökirjat (11) ja äänikirjat (3). Toistaiseksi olen ladannut Kindleeni luettavaksi ja puhelimeen kuunneltavaksi ilmaisia klassikkoja. Lainasin myös pari kirjaa HelMet-kirjaston Ebib-kokeilupalvelusta. Muutenkin käytin kirjastoa kohtalaisen ahkerasti, sillä vuoden aikana lukemistani kirjoista 57% lainasin kirjastosta.


Vuoden helmet?

Mitkä sitten muodostuivat kirjavuoden kohokohdiksi? Yksi sellainen oli ainakin kesäkuinen 24h-lukumaraton (maratonrykäys täällä ja jälkipuinnit täällä). Oli ihanaa ahmia kirjoja oikein antaumuksella, ja voisin mielelläni ottaa uusiksi tänäkin vuonna. Toinen erityinen innostuksen aihe oli So American -haaste. En ehtinyt lukea haasteeseen ollenkaan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta sain kipinän tutustua amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoihin, joiden parissa viihtynen tänäkin vuonna.

Yksittäisistä kirjoista on aina kamalan vaikeaa valita millään kriteereillä parhaita. Kun nyt katselen vuoden listaa, esiin nousevat ainakin nämä:
  • Vuoden klassikkorakkauksia olivat F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu ja Edith Whartonin Viattomuuden aika, molemmat mieleenpainuvia yhden aikakauden ja elämänpiirin kuvauksia.
  • Vuoden yllättäjä oli Sinclair Lewisin Valtakatu. Latasin kirjan luettavakseni silkassa nobelistipisteiden himossa ilman mitään ennakkokäsitystä kirjan aiheesta tai kirjailijan tyylistä. Jotenkin tämä 1900-luvun alun amerikkalainen pikkukaupunkikuvaus viehätti.
  • Vuoden löytö oli Rona Jaffen The Best of Everything (Kaikki minun unelmani), chick lit -kirjallisuuden esiäiti, jossa tyylilajin palikat ovat paremmin kohdallaan kuin leijonanosassa puoli vuosisataa myöhemmin kirjoitettuja tekeleitä. Toinen lajin helmi oli Melissa Bankin Nyt nappaa!.
  • Vuoden kotimainen oli Riikka Pulkkisen Vieras, joka oli minulle Pulkkisen tähänastisista kirjoista paras.
  • Ja vuoden, no, ihanin oli Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret. Siinä yhdistyivät jotakuinkin kaikki ne piirteet, joihin huomaan tuntevani kirjoissa vetoa: paloja (nais)yksilön elämästä sijoitettuna kiehtovaan historialliseen aikakauteen, höystettynä säväyksellä kulttuuria ja kerrottuna kauniilla, sujuvalla kielellä hivenen haikeansuloisissa tunnelmissa.

Suunnitelmia uudelle vuodelle...


Viime vuonna innostuin listaamaan muutaman lukuaikeen vuodelle 2012. Tyytyväisenä totean, että vuoden aikana sain kuin sainkin tehtyä tuttavuutta 2000-lukua vanhemman kirjallisuuden, belgialaisen kirjallisuuden, sarjakuvien, muutaman nobelistin ja yhden finlandistin kanssa. Sen sijaan en edelleenkään juurikaan laajentanut lukemistoani Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle enkä lukenut runoja ja venäläisiä klassikoita.

Tälle vuodelle minulla ei oikeastaan ole kovin selkeitä lukuhaaveita. Kaiken kaikkiaan kaipailen alkaneelta vuodelta leppoisaa menoa, joten leppoisuus olkoon lukuharrastuksenkin ohjenuorana.

Loppuun vielä lista kaikista vuonna 2012 lukemistani kirjoista. Leppoisaa lukuvuotta kaikille!

Vuoden 2012 kirjat

Wladimir Kaminer: Ryssändisko
Diane Setterfield: The Thirteenth Tale (Kolmastoista kertomus)
Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case (Neiti Marplen viimeinen juttu)
Anna Gavalda: L'échappée belle (Karkumatka)
Guy Delisle: Shenzhen
Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya de Yopougon (Aya – elämää Yop Cityssä)
Amélie Nothomb: Hygiène de l'assassin
Normand Baillargeon: Petit cours d'autodéfense intellectuelle (Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi)  
Toni Morrison: Jazz
Satu Koskimies: Hurmion tyttäret
Emmanuel Carrère: La moustache (Viikset)
F.Scott Fitzgerald: The Great Gatsby (Kultahattu)
Françoise Sagan: Un certain sourire (Muuan hymy)
Thomas Ott: Cinema Panopticum
Hannu Väisänen: Toiset kengät
Maria Rocher: Enchanté - Hauska rakastua!
Malcolm Gladwell: What the Dog Saw and Other Adventures
Katherine Pancol: Un homme à distance
Françoise Sagan: Bonjour tristesse (Tervetuloa, ikävä)
Rona Jaffe: The Best of Everything (Kaikki minun unelmani)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Hergé: Les Aventures de Tintin en Amérique (Tintti Amerikassa)
Don DeLillo: Point Omega (Omegapiste)
Willem Elsschot: Juusto
Gabriel García Márquez: Rojumyrsky
Edith Wharton: The Age of Innocence (Viattomuuden aika)
J.M. Coetzee: Michael K:n elämä
Katja Kallio: Elokuvamuisti
Jean Webster: Daddy-Long-Legs (Setä Pitkäsääri)
Sinclair Lewis: Main Street (Valtakatu)
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
Anja Snellman: Aura
Markus Nummi: Kadonnut Pariisi
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Tuomas Kyrö: Miniä
F. Scott Fitzgerald: This Side of Paradise (Maan päällä kuin taivaissa)
Minna Canth: Papin perhe
Riikka Pulkkinen: Totta
Harriet Beecher Stowe: Uncle Tom's Cabin (Setä Tuomon tupa)
Eric Weiner: The Geography of Bliss - One Grump's Search for the Happiest Places in the World
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Merja Otava: Priska
Henry James: Washington Square (Washingtonin aukio)
RiikkaPulkkinen: Vieras
Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (Nyt nappaa!)
Leena Krohn: Tainaron
L. Frank Baum: The Wonderful Wizard of Oz (Ihmemaa Oz)
Mark Twain: The Adventures of Tom Sawyer (Tom Sawyerin seikkailut)
Katja Kallio: Tyypit

1. tammikuuta 2013

Lue ja syö -haaste!



Uusi vuosi, uudet haasteet! Vuosi on nipin napin alkanut, mutta Blogistania kipinöi jo toinen toistaan mielenkiintoisempia lukuhaasteita. Olen listaillut joitakin niistä haastesivuni jatkoksi.

Haastehullu kun olen, heitän joukon jatkoksi vielä yhden uuden. Se kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään näin:

Lue kirja ja valmista tai syö siinä mainittu tai sen innoittama ruokalaji. Kerro kirjasta ja ruoasta. Kuvat ja reseptit tervetulleita!

Tarkoitus ei siis ole testata keittokirjoja, vaan eläytyä romaanihenkilöiden nauttimiin herkkuihin tai kehittää kirjojen inspiroimia kokkauksia. Romaanien lisäksi innoitusta saa toki etsiä myös novelleista, runoista, näytelmistä, elämäkerroista, matkakirjoista ja muista haasteen henkeen sopivista teoksista. Haastetta varten ei välttämättä tarvitse lukea yhtään uutta kirjaa, vaan voit kokkailla myös jonkin jo aiemmin lukemasi teoksen innoittamana. Ruokalajin ja sen valmistus- tai nauttimistavan valinnassa saa mielihyvin käyttää luovuutta ja soveltaa. Tärkeintä on literääris-kulinaarinen inspiraatio!

Haaste on avoinna vuoden 2013 loppuun. Luvassa yllätyspalkintoja! Jos haluat tavoitella mainetta ja kunniaa, muista linkata haastepostauksesi tämän jutun kommentteihin. Sanaa saa mieluusti levittää myös ruokabloggaajille. :)

Tervetuloa mukaan lukemaan ja syömään!