9. lokakuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Raja (2006) herätti minussa sekä ihastusta että ärsytystä, mutta jälkimaussa näistä päällimmäiseksi taisi jäädä ihastus. Pulkkisen Totta-kakkosen (2010) kanssa saattaa käydä toisinpäin.

Raja-arviossani huomaan moitiskelleeni ylenmääräisiä adjektiiveja. Nyt minua eivät rieponeet nimenomaan laatusanat, mutta yltiölyyrisyys vaivasi lukukokemusta tälläkin kerralla. Pulkkisen teksti on todella kaunista, mutta melkein jo liian kaunista, estetisoimalla etäännyttävää. Kirja käsittelee suuria tunteita herättäviä teemoja kuolemaa, rakkautta, uskollisuutta, muistoja – mutta sen henkilöt on kääritty niin silkoisiin sanoihin, etten oikein saanut otetta heidän tuskistaan ja intohimoistaan.

Se on harmi, sillä kirjassa on kyllä hienot ainekset, kiinnostavat ja koskettavat. Kolme sukupolvea, kaksi aikatasoa: uraäidistä kuoleman odottajaksi vanheneva Elsa, hänen miehensä Martti, tytär Eleonoora ja tyttärentytär Anna, ja kuvion puuttuvana palana Eeva, perheeseen 60-luvulla lastenhoitajaksi palkattu opiskelijatyttö.

Henkilöistä kiinnostuin eniten Eevasta ja Elsasta. (Nimistä muuten: Pulkkinen on varmasti harkiten valinnut alkusointuiset etunimet luomaan siltoja henkilöstä toiseen, mutta luulen, että yhteydet olisivat syntyneet ilman näitä E- ja M-kirjainten sarjojakin.) Eeva oli tunteissaan rasittavankin ehdoton ja naiivi, mutta jotain vetoavaa tässä oman elämänsä suuntaa 60-luvun kuohujen poimuissa etsivässä nuoressa naisessa silti oli. Ja toivoton rakkaus on elämässä kamalaa, mutta kirjoissa ihanaa.

Eeva ja hänen rinnallaan menneisyyden varjoja kohti kurottava Anna ottivat tarinasta ison osan. Elsaan sen sijaan olisin halunnut tutustua paremminkin. Elsa nähdään kirjassa muiden näkökulmasta, ensin naisena, joka ”on niitä jotka saavat kaiken, niitä joiden edessä osa ihmisistä lannistuu omaa saamattomuuttaan, sitten elämästä luopumaan pakotettuna. Minulle jäi tuntu, että tämän voimakastahtoisen naisen omakin ääni olisi ollut mielenkiintoinen.

Kieleen palatakseni. Minulla on Pulkkiseen tosiaan hyvin kaksijakoinen suhde, sillä toisaalta en voi kuin ihailla sitä, miten hiotusti ja hienovireisesti kirjailija kuvaa asioita ja havaintoja. Esimerkiksi tämä kuvaus huokuu minusta juuri sitä, miltä uiminen tuntuu:
Hän kääntyy ja huomaa olevansa yllättävän kaukana. Hän ui pitkiä vetoja, läpi kylmien ja lämpimien vesiseinämien, kuin vaeltaisi vedenalaisesta huoneesta toiseen. Tällaista on olla kala! Ajatus tulee äkkiarvaamatta, hullunkurisena varmuutena. Hän nousee vedestä, äiti kurottaa kätensä, hän tarttuu siihen. Pienen hetken ajan ei ole muuta.
He seisovat laiturilla.
Kesä hengittää. Järven pinta toipuu repeämästään, asettuu. Hiljaisuus asettuu näkymättömille saranoilleen ja maisema vaipuu takaisin itseriittoiseen uneensa.
Tarkasti ja herkästi kuvataan myös pienistä eleistä, katseista ja kosketuksista esiin nousevat tunteet ja ajatukset. Tämänkin kohdan kirjasin ylös:
Tytön käsi on yllättävän pehmeä, se tuntuu kimmoisalta ja pullealta. Ote on hento. Olin jo ehtinyt unohtaa tämän luottamuksen, jonka kaikki lapset jakavat, koska eivät tiedä muusta: syntymässä saadun uskon siihen, että kaikki käy hyvin. Jossain vaiheessa elämäänsä sen menettää hetkeksi, välttämättä. Jos on onnekas, se palautuu. Tulee ihmisiä, jotka ottavat syliin peiton alla, makuuhuoneissa, kurottavat kätensä pöytien alitse, ja heidän kanssaan oppii uudestaan sen, minkä välttämättä menetti kun kadotti lapsuuden.
Ja sitten toisaalta juuri sama hiottu herkkyys heitti minut ulos kirjan maailmasta. Lukijana minusta tuntui kuin kirjailija olisi ojennellut minua kohti täydellisen pyöreitä, kiiltäviä helmiä ja kehottanut katsomaan, miten kauniita ne olivat. Kauniitahan ne, mutta usein huomasin jääväni pyörittelemään helmiä sen sijaan, että olisin elänyt henkilöiden mukana. Lopulta takerruin yksittäisiin ilmaisuihin, esimerkiksi siihen, miten asiat jatkuvasti ”tulivat henkilöihin (”häneen tulee muisto”, hellyys tuli häneen). Ensimmäisellä kerralla ihastutti, sitten alkoi ärsyttää. 

Vaikeasti sulatin myös dialogit, joiden hienostuneisuus meni välillä jo teennäisen puolelle. Oli kirjan Martti miten pohdiskeleva taiteilijaluonne tahansa, en kerta kaikkiaan osaa kuvitella ketään tosimaailman isoisää pohtimassa elämänmenoa tyttärentyttärelleen tällaisin sanoin: Säilyttää erillisyys vai kaventaa se olemattomiin, sulautua yhteen. Tämä ei ole koskaan lakannut vaivaamasta minua. Kummasta rakastamisessa on kyse?

Totta on luettu monen monituisessa kirjablogissa. Salla kaipaisi Pulkkiseen lisää Tervoa, ja kommenteissa pohditaan muun muassa jo käsitteeksi muodostuneen nakkipaperin kulttuurihistoriaa ja sitä, mikä saa lukijan eläytymään kirjaan. Liisa kirjoittaa osuvasti Pulkkisen kielestä ja kielikuvista. Katja ihastui. Linnealle jäi levoton olo, Mariakin jäi sille välille, ja sekä risuja että ruusuja löytää myös Jenni. Sara koki käänteen kirjan puolivälissä. Olivian Kirjasieppo-blogissa puhutaan kauniisti rakkaudesta ja totuudesta, ja keskustelussa vierailee jopa kirjailija itse. Tuoreita arvioita löytyy esimerkiksi Kirsiltä ja Katrilta, ja paljon lisää Googlelta.

Mikä sitten on totta? Kirja ei anna yhtä vastausta, mutta vihjaa monta ehdotusta. Minä pidin tästä:
Sillä se, mitä Marc sanoo, on totta: kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu.

14 kommenttia:

  1. Olet kirjoittanut tästä hyvin. Muista itse lukeneeni tämän kipeänä ja ehkä siitä syystä kirja jäi vähän "välipalaksi", joka oli toki ihan hyvä, mutta siinä koko ajan hiersi jotain. Nyt kun luin arviosi, niin minusta tuntuu, että minua hiersi vähän samat asiat. Etenkin kieli, josta sekä pidin, että jokin siinä ei toiminut.

    Mutta hauska lukea tästä arvioita näin, kun on jo itse kirjan lukenut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kipeänä lukukokemuksiin tulee kieltämättä joskus uusia epämääräisyysulottuvuuksia :) Ja terveenäkin minulle jäi tuntu, että kirjaan oli vaikea päästä sisään tekstin sulavuudesta huolimatta.

      Poista
  2. Aika paljon samalla tavalla olet kirjan kokenut kuin minäkin, pidän erityisesti termistäsi "estetisoimalla etäännyttävää" ja ärsyynnyin myös noista ajoittain epäuskottavista dialogeista. Pulkkisen uusin kuulemma poikkeaa tästä kovastikin, mutta silti luulen, että en siihen nyt ainakaan lähiaikoina tartu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tuli jonkin dialogin kohdalla hassusti mieleen, että voi kun olisin lukenut tämän jollain vieraalla kielellä - silloin ei yhtä herkästi huomaa, ettei kukaan oikeasti puhu noin...

      Poista
  3. En ole lukenut tätä Tottaa. En vain ole Rajan jälkeen halunnut, sillä se oli niin blaah-kokemus. Mutta Vieras kiinnostaa, ja ehkäpä sitten vertailun vuoksi lukaisen tämän Totankin. Mutta vasta Vieraan jälkeen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle jäi Rajasta tätä mieluisammat mielikuvat, mutta blogeissa näytään olleen näiden kahden keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä kahta mieltä. :) Minäkin haluaisin kyllä lukea myös Vieraan - kiinnostavaa miten Pulkkinen on uudistanut tyyliään.

      Poista
  4. Olen kyllä hyvin samoilla linjoilla kanssasi tämän Totan suhteen.

    Hassua sinänsä: kun luen noita lainaamiasi kohtia, huomaan taas selvästi että Vieraassa Pulkkinen on todellakin uudistunut kielellisesti. Juuri tuo yliviritetty kauneus joka lauseessa on (onneksi) jäänyt pois.

    Vieraassa henkilöhahmot puhuvat kyllä edelleen usein aika epäluonnollisesti, mutta se ei niin haitannut, koska kirja oli muutenkin tyylitellympi kuin edelliset kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vieras kuulostaa blogiarvioiden perusteella kiinnostavalta! Tuo dialogin epäluonnollisuuden sieto tosiaan riippuu paljon tekstin muusta tyylistä. Tässä kirjassa oltiin minusta - kaikesta eteerisyydestä huolimatta - kuitenkin sen verran tiiviisti kiinni arkitodellisuudessa, että puheen epäarkisuus hiersi.

      Poista
  5. Totta puhut! Minun täytyy myöntää, etten muista kirjasta kovin paljon. Lyyrisyyttä ja vahvoja tunteitahan tämä sisälsi. Rajasta jäi lapsenomainen fiilis, tämä oli jo aikuisempi. Kiinnostavaa, miten Pulkkinen on edelleen kehittynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pulkkisen kirjailijanuraa tulee varmasti olemaan mielenkiintoista seurata. Saa nähdä, mihin suuntiin kirjailija vielä kurkottelee!

      Poista
  6. Totta jakaa ihmiset monesti aika lailla kahtia, sinä katsot kirjaa kiehtovasti kahdelta kantilta: ihastuksen ja ärsyyntymisen välissä.

    Minä ihastuin Tottaan. Ja minulle juuri se, että rankkojen aikojen yhteydessä puhutaan siloisia sanoja, on totta: on jotenkin helpompi ajatella retkiä kuin sairaalahoitoa.

    Vieras tosiaan kannattaa lukea. Siinä Pulkkinen on parhaimmillaan, uudenlaisena, rosoisena ja silti ehjänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli mukavaa lukea sinun tunnelmiasi kirjasta - ihanaa, että löysit tästä kirjan, joka osui sinulle juuri oikeaan!

      Poista
  7. Mikään ei ole niin rasittavaa luettavaa, kuin turhanpäiväinen kuvailu. Voi tsiisus! Tuossa kirjassa on niitä kohtia monta, mutta pahin oli se, missä olutpullon vihreää etikettiä verrattiin ruohomattoon tms. Mitä sheissea!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, minulta tuo olutpullo meni ohi. :) Jossain blogissa laskeskeltiin muistaakseni, miten monta "kuin"-sanaa kirjassa on... Kuvailuja ja vertauksia tästä kirjasta tosiaan löytyy riittämiin. Nyt luen Pulkkisen Vierasta, se vaikuttaa oikein lupaavalta!

      Poista