12. lokakuuta 2012

Harriet Beecher Stowe: Uncle Tom's Cabin (Setä Tuomon tupa)

Huh! Työvoitto!

Latasin Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tuvan (alkuperäiseltä koko nimeltään Uncle Tom's Cabin or Life among the Lowly, 1852) kännykkään englanninkielisenä LibriVox-äänitteenä työmatkoilla kuuneltavaksi. Tavaraa oli 17 tuntia ja 54 minuuttia, ja täytyy sanoa, että ne olivat pitkiä tunteja ja minuutteja. Setä Tuomon tuvalla on kiistaton paikkansa historiassa, mutta kirjallisena teoksena se on aikansa lapsi ja aika lailla ajan hampaan kaivertama.

Kirja seuraa mustien orjien kohtaloita Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1800-luvun puolimaissa. Keskeisiä hahmoja ovat nimihenkilö Tom ja nuoripari Eliza ja George Harris, jotka kaikki kirjan alussa joutuvat hyväntahtoisen mutta rahapulaisen isäntänsä Arthur Shelbyn myymiksi. Tästä alkaa vaikeuksien täyteinen tie, joka vie Harrisit pakomatkalle rajan yli ja Tomin isännältä isännälle eteenpäin myydyksi.

Rasittavinta kirjassa oli ylenmääräinen paatos. Beecher Stowe kirjoitti Setä Tuomon tuvan kannanotoksi ajankohtaiseen orjuuskeskusteluun, ja sellaisena se täytti tehtävänsä: kirjasta tuli aikansa bestseller ja minkä tahansa listan mukaan yksi ”maailmaa muuttaneista” kirjoista. Nykylukijan silmiin tai tässä tapauksessa korviin kirja kuitenkin tuntui ylipitkäksi venytetyltä poliittiselta pamfletilta. Orjien kohtalot olivat varmasti kirjassa kuvatun kovia, mutta ainakin minulle sanoma olisi mennyt perille vähemmälläkin sentimentaalisuudella ja melodramaattisuudella.

Hammat Billingsin kuvitusta vuodelta 1853: Tom ja Eva. (Wikipedia)

Aloitin kirjan odottaen tutustuvani rasisminvastaisuuden pioneeriteokseen, ja tätä vasten minut yllätti se, että nykylukijalle Beecher Stowe tuntuu orjuudenvastaisuudestaan huolimatta itse asiassa aika rasistiselta. Wikipedian mukaan Setä Tuomon tuvan nähdäänkin vaikuttaneen orjuuden lopettamisen lisäksi olennaisesti myös mustia koskevien stereotyyppien syntyyn. Kirjassa on siis paljon nykynäkökulmasta vanhentunutta rotuajattelua. Mustista sanotaan muun muassa, että ”[t]hey are not naturally daring and enterprising, but home-loving and affectionate” ja ”[i]f not a dominant and commanding race, they are, at least, an affectionate, magnanimous, and forgiving one”. Tomilla kuvataan olevan ”the soft, impressible nature of his kindly race, ever yearning toward the simple and childlike”. Ja Dinah-orja tietysti kokkaa hyvin, ”cooking being an indigenous talent of the African race”...

Tyypittely on varmaan ollut Beecher Stowelta tietoistakin, sillä kirjan henkilögallerian tavoitteena on selvästi tarjota lukijalle orjuuden koko kuva. Isännistä mukana on siis niin jalo ja oikeamielinen patruuna kuin sydämetön orjapiiskurikin (tämä sana kerrankin ihan kirjaimellisesti!). Orjista mukana on muun muassa ahkera, hurskas ja uskollinen Tom, joka kantaa ristinsä suorastaan raivostuttavalla nöyryydellä; Eliza, joka kykenee urotöihin pyytettömän äidinrakkauden rohkaisemana; kuriton orpotyttö Topsy, jonka huonotapaisuus paranee kunnon kristillisellä kasvatuksella, ja monta muuta.

Uskonto on orjuuden ohella kirjassa keskeinen aihe. Beecher Stowe kritisoi terävästi niitä, jotka ovat seurakuntien tukipilareita ja saarnaavat oikeudenmukaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta, mutta antavat orjuuden jatkua. Yksi kirjan valkoisista ”hyviksistä” – joka ei tosin ole valmis luopumaan orjistaan, mutta kohtelee heitä sentään hyvin huudahtaa kirkon tekopyhyyteen tuohtuneena:
”Religion!” said St. Clare, in a tone that made both ladies look at him. ”Religion! Is what you hear at church, religion? Is that which can bend and turn, and descend and ascend, to fit every crooked phase of selfish, worldly society, religion? Is that religion which is less scrupulous, less generous, less just, less considerate for man, than even my own ungodly, worldly, blinded nature? No! When I look for a religion, I must look for something above me, and not something beneath.”
Uskonto näyttäytyy myös orjien henkilökohtaisena pelastusrenkaana vaikeuksien keskellä. Jeesuksen löytäminen auttaa Topsyn oikealle tielle, ja Tom kestää kaiken kokemansa kovan kohtelun ajatellen, että ”[s]ufferin ant no reason to make us think the Lords turned agin us; but jest the contrary, if only we hold on to him, and doesnt give up to sin.” Tämä Tomin ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” -asenne oli minun vähän vaikea sulattaa.

Hammatt Billingsin kuvitusta vuodelta 1852: Elizan pako. (Wikipedia)

Orjuus on kyllä päätä vaivaava ilmiö. On outoa ajatella, miten itsestään selvää kirjan henkilöille ja heidän tosielämän esikuvilleen oli, että tietty ihmisryhmä on luonnostaan tehty palvelemaan toisia ja tavaran tavoin ostettavaksi, myytäväksi ja käytettäväksi. Kirjan orjanomistajista joillakin on asiasta moraalisiin näkökohtiin perustuvia näkemyksiä, mutta monelle kysymys on yksinkertaisesti taloudellinen. Jotkut kohtelevat orjia hyvin varmistaakseen, että pääoma tekee tuottavaa työtä, kun taas toisten mielestä tulee edullisemmaksi puristaa orjista kaikki mehut irti ja korvata uusilla, kun edellisistä loppuu veto.

Orjien puolustajatkin, kuten Beecher Stowe, tuntuvat pitävän heitä kyvyiltään luontaisesti valkoisia heikompina. Kirjan päätössanoissa Beecher Stowe selostaa ”havainnointiaan” orjien parissa melkein kuin jotain eläintieteellistä tutkimusta ja tyytyväisenä toteaa (itsestään kolmannessa persoonassa), että ”her deductions, with regard to the capabilities of the race, are encouraging in the highest degree”.

Beecher Stowe siis uskoo, että vapautetut orjat kykenevät elämään omillaan, niin kuin monet kirjan kirjoittamisen aikaan jo pohjoisissa osavaltioissa ja Kanadassa tekivät. Innoitusta herättävänä tulevaisuudenkuvana kirjailijan mielessä siintelee myös vapautettujen orjien paluu juurilleen Afrikkaan. Orjakaupan kiroista vapautuneella maanosalla voisi olla edessään loistava tulevaisuus:
In that far-off mystic land of gold, and gems, and spices, and waving palms, and wondrous flowers, and miraculous fertility, will awake new forms of art, new styles of splendor; and the negro race, no longer despised and trodden down, will, perhaps, show forth some of the latest and most magnificent revelations of human life. Certainly they will, in their gentleness, their lowly docility of heart, their aptitude to repose on a superior mind and rest on a higher power, their childlike simplicity of affection, and facility of forgiveness. In all these they will exhibit the highest form of the peculiarly Christian life, and, perhaps, as God chasteneth whom he loveth, he hath chosen poor Africa in the furnace of affliction, to make her the highest and noblest in that kingdom which he will set up, when every other kingdom has been tried, and failed; for the first shall be last, and the last first.
Thomas Jeffersonin Monticello -plantaasi.


Keväisellä Amerikan-matkallani vierailin Virginiassa Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin Monticello-plantaasilla. Itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan, ”founding father” Jeffersonin suhde orjuuteen näyttää olevan kysymys, joka saa amerikkalaisten olon epämukavaksi. Monticellon museo-opas käytti kysymyksen selvittämiseen monta huolellisesti punnittua minuuttia, ja aiheelle oli omistettu oma näyttely myös Washingtonissa amerikkalaisen historian museossa.

Jefferson nimittäin omisti sadoittain orjia. Miehen suhde orjuuteen oli ilmeisen ristiriitainen: eri lähteiden mukaan hän vastusti orjakauppaa ja piti orjuutta sekä orjille että isännille vahingollisena järjestelmänä, mutta toisaalta hän ei pitänyt orjien vapauttamistakaan hyvänä ideana. Leskeksi jäätyään Jefferson jopa aloitti suhteen yhden orjansa kanssa ja sai tältä liudan lapsiakin.

Monticellossa vierailu teki orjuudesta konkreettista. Orjien asumukset olivat plantaasilla aivan tilan päärakennuksen kupeessa. Niistä ei ole enää mitään jäljellä: vain pari kivenmurikkaa puiden varjostamalla tienpätkällä kartanon puutarhan ja kasvimaan välissä. Jeffersonin kartano ei ole mitenkään megaluksuspresidentillinen, mutta kontrastin sen ja orjien hökkelien valillä on silti täytynyt olla huima. Miltä isännästä on tuntunut nauttia kartanon mukavuuksista, kun muutaman metrin päässä raadetaan niukkuudessa palkatta? Miltä orjasta on tuntunut rakentaa isännälle viinihissiä kellarista ruokasaliin, kun itselle pitää tämän ruoan riittää viikoksi?

Setä Tuomon tupaa en siis kirjana erityisemmin rakastanut, mutta ajatuksia se ainakin herätti, ja onpahan omakohtaista kokemusta tästä amerikkalaisen kirjallisuuden klassikosta. So American -haaste etenee! Kirjaan on tutustuttu myös blogeissa Elämää ja aspartaamia ja Sheferijm.

Loppusanoiksi:
Is there anything in it glorious and dear for a nation, that is not also glorious and dear for a man? What is freedom to a nation, but freedom to the individuals in it? What is freedom to that young man, who sits there, with his arms folded over his broad chest, the tint of African blood in his cheek, its dark fires in his eyes,—what is freedom to George Harris? To your fathers, freedom was the right of a nation to be a nation. To him, it is the right of a man to be a man, and not a brute; the right to call the wife of his bosom his wife, and to protect her from lawless violence; the right to protect and educate his child; the right to have a home of his own, a religion of his own, a character of his own, unsubject to the will of another. 

22 kommenttia:

  1. Enpä olisi uskonut, että tätä lapsuuteni rajua lukukokemusta saisin lukea arvoitavan kirjablogissa.

    Koska luin kirjan todella LAPSENA, kokemukseni ei ole analyyttinen kuten sinun. Lapsen mieleen jäivät vain orjien kova kohtalo ja se järkytti niin, että sen jälkeen minkään laisella rasismilla ei ole ollut sijaansa elämässäni. Hämärästi muistan, että olen ihmetellyt, miten Setä Tuomo itse oli mielestäni liian anteeksiantavainen, mutta oliko hänellä muuta mahdollisuutta.

    Kirja on maailman tunnetuin orjuuden vastainen teos ja se on käännetty 28 kielelle ja sitä on myyty 35 miljoonaa kappaletta. Uskotaan kuitenkin, että käännöksiä olisi jopa 60 eri kielelle.

    Mitä tulee kirjan pituuten, josta mainitsit, niin kun kirja ilmestyi Suomessa, niin Suometar -lehti kertoi 19.12.1856, että 'uutuuskirja Setä Tuomon Tupa on lyhykäisesti kerrottu ja kauniilla kuvauksilla valaistu.'

    Ontariossa sijaitsee Setä Tuomon tuvan museo, josta löytyy Tuomo-kirjoja eri kielillä, mm. suomeksi.

    Tämä kirja oli aloitus rasismin vastaisuudelle ja minusta sitä asiaa jatkaa loistavasti Powersin Laulut joita lauloimme.

    Setä Tuomo eli Josiah Henson, joka oli Harriet Beecher Stowen esikuvana, eli 94-vuotiaaksi ja kuoli lopulta arvostettuna patriarkkana perheensä ympäröimänä.

    Pateettisuus oli ajan tyyliä, mutta ei se saanut piiskan iskuja sattumaan yhtään vähempää. Voimme sanoa, että miten sellaista saattoi olla? Ihminen on paha, toisin kuin mikään eläin, joka ei ole ikinä tietoisesti paha. Tänäkin päivänä tapahtuu asioita, joista jälkipolvet kysyvät: 'Miksi he (lue: me) antoivat sen tapahtua?'

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että nuoreen lukijaan tämä on kyllä vaikuttanut järkyttävästi! Minä tosiaan luin kirjaa aika "kirjallisîn" ja 2000-lukulaisin linssein. Tästä näkökulmasta, romaanina, Setä Tuomon tupa ei minusta ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin jotkut muut 1800-luvun klassikot, mutta aiheen merkittävyyttä ja kirjan yhteiskunnallista merkitystä se ei ollenkaan vähennä. Kirjassa kuvatut orjien kohtalot ovat karmeita, ja on surullista ajatella, että samanlaisia löytyy maapallolta tänäkin päivänä.

      Kiitos tuosta Powers-vinkistä, kuulostaa mielenkiintoiselta!

      Poista
  2. Setä Tuomon Tupa on minulle tärkeä kirja, ja olen ajatellut sen taas jossain vaiheessa lukea uudelleen. LÖysin taannoin tämän klassikon sarjakuvaversiona, mutta tämä Kuvitettu klassikko ei vetänyt vertoja kirjan tiheälle tunnelmalle. Mielenkiintoinen matka sinulla ja varmasti omalta osaltaan antaa perspektiiviä kirjan tarinalle. Kuvitetusta klassikosta löytää postauksen blogistani, jos kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laitoinkin linkin postaukseesi! :) Tuo Kuvitettu klassikko -formaatti vaikuttaa hauskalta, vaikka tämän kirjan kohdalla se ei ilmeisesti toiminut ihan täysillä. Polveileva tarina on ehkä vaikea tiivistää niin, että tunnelma säilyy. Tuo mainitsemasi Evangeline-kohtaus oli kyllä kaikessa sentimentaalisuudessaan aika tirahduttava. :)

      Poista
  3. Minä luin tämän ihan aikuisena ja eläydyn tapahtumiin syvästi. Toki kirja on aikansa tuote ja hyvin sekä mielenkiintoisesti sitä analysoitkin. Mutta jos katsoo sen vanhentuneen alle, niin onhan tarina järisyttävä. Lukiessani yritin myös eläytyä aikalaislukijan asemaan: miltä onkaan mahtanut lukea kirja ja sen jälkeen seurata orjien elämää läheltä? Todella mielenkiintoinen tuo visiittisi Monticelloon!
    Kiva, että nostat tämän klassikon esille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monticellossa oli tosiaan hienoa käydä, ja muutenkin noilla seuduilla matkailu viritti kiinnostusta Yhdysvaltojen historiaan. 1700- ja 1800-luvun oloista ja ilmiöistä olisi mielenkiintoista lukea lisää.

      Poista
  4. En ole lukenut Setä Tuomon tupaa, mutta muistan että siihen viitattiin Pikku naisia -kirjassa. Täytyy sanoa, ettei arviosi rohkaise lukemaan kirjaa ainakaan kokonaan - jos haluan lukea aiheesta, luen (uudelleen) Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani tai Armon, ja onhan niitä monia muitakin. Koska Beecher-Stowe oli itse valkoinen, ja aikansa lapsi, lopputulos ei enää nykyään taida olla ihan poliittisesti korrekti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin kiinnostaisi lukea orjuudesta lisääkin ja toisenlaisia näkökulmia - nuo mainitsemasi Morrisonit ovat tukevasti TBR-listalla! Minä en tosiaan ihan täysillä eläytynyt tähän kirjaan, vaikka lukukokemus olikin hurjan mielenkiintoinen, mutta näköjään tällä on lukuisia ihailijoita. Kannattaa siis ainakin kokeilla!

      Poista
  5. Luru, minulla on sellainen lyhennetty suomenkielinen versio Setä Tuomontuvasta, joka on tarkoitettu koululaisille (kuvitus mukana). Aloitin kirjan lukemisen lasten kanssa ja se jäi kesken. Mieluummin lukisin pitkänä versiona. Kirja tuntui liian yksinkertaistetulta ja siinäkin esiintyi näitä stereotyyppisiä asenteita. Ajatuksia herättävä oli tämä sinun kirjoituksesi ja suosittelen minäkin todella vaikuttavaa Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani-kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun kansani, minun rakkaani täytyy tosiaan lukea! Minua alkoi tämä Setä Tuomon täyspitkä versio välillä vähän puuduttaa, mutta voin kuvitella, että lyhennetyssä versiossa taas vedetään aika lailla mutkia suoraksi.

      Poista
  6. Minä luin lyhennetyn ruotsinkielisen version kirjasta joskus ala-asteella. Kirjasta oli käsittääkseni sensuroitu aika paljon raakuuksia pois. Lyhentämätön versiokin kiinnostaisi. Todellakin ajatuksia herättävä postaus, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, π! Lapsille tätä tosiaan kannattanee vähän sensuroida. Ei tässä turhaa väkivallalla mässäilyä ole, mutta orjien kokema raakuus ja epäoikeudenmukaisuus on vaikea sulattaa.

      Poista
  7. Yritin joskus lukea tätä, mutta olin silloin vähän liian nuori näin raskaaseen klassikkoon. Orjuus aiheena kyllä kiinnostaa paljon, esim. Harriet Tubmanin elämäkerta on lukulistalla. Tämä muun muassa karkasi orjuudesta ja pelasti kymmeniä muita orjia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harriet Tubmanista en ole kuullutkaan. Kiitos lukuvinkistä! Ajattelin lukea lisää orjuusteemasta So American -haasteeseen.

      Poista
  8. Minulle Setä Tuomon tupa on ollut samanlainen kokemus kuin Leenalle, nykyaikaan ulottuvine vaikutuksineen. Luin kirjan lapsena useampaan kertaan ja ostin sen muutama vuosi sitten antikvariaatista. Aikuisena lukiessani en osannut suhtautua kirjaan tavallisena romaanina, vaan lapsena luettu vaikutti edelleen. Muistin jopa kuvat tarkasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsena luetuista kirjoista jää tosiaan vahvat muistijäljet - ja lapsuuden lukuelämyksiin paluussa on oma taikansa vielä aikuisiälläkin. Joskus melkein harmittaa, ettei jotain kirjaa tullut luetuksi nuorempana, kun luettuihin maailmoihin uppoutui helposti täysillä!

      Poista
  9. Mielenkiintoinen postaus, varsinkin tuo kurkkaus Jeffersonin plantaasille. Setä Tuomon tupaa en ole lukenut, mutta aihe on kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aihe on todella kiinnostava ja oli hienoa tutustua siihen myös paikan päällä.

      Poista
  10. Minä luin tämän joskus parikymppisenä, ja kirja oli minusta suoraan sanottuna armottoman tylsä - lukeminen oli hirveää tahkoamksta, enkä loppujen lopuksi saanut kirjasta irti oikein mitään. Toki aihe on tärkeä, ja aikanaan tehnyt valtavan vaikutuksen ihmisiin, mutta sekä kirjallisena tuotoksena että asenteiltaan se on minusta auttamattoman vanhentunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukeminen oli siis tahkoamista - kauhea sanahirviö tuli yhden väärän kirjaimen takia...

      Poista
    2. Juu, työvoitto oli minullekin! Tämä on minusta ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos, mutta kirjana ei suosikkini. :)

      Poista
  11. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista