30. tammikuuta 2012

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa vanha kunnon dekkari! Innostuin palaamaan Agatha Christien pariin luettuani Sallan lukupäiväkirjasta äänikirjoista Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus. Minun Miss Marpleni oli kylläkin perinteisesti paperilla. Sleeping Murder (1976) eli suomeksi Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY, 1977) on, kuten nimestä voi päätellä, viimeinen julkaistu Marple-mysteeri. Kirja julkaistiin postuumisti Dame Agathan kuolinvuonna, mutta hän kirjoitti sen ilmeisesti "varastoon" jo sodan aikana.

Juoni on taattua Christie-kamaa: englantilainen pikkukylä, teenjuontia, palveluskuntaa ja kaikilla jotain salattavaa. Päähenkilöinä ovat uusiseelantilainen nuoripari Gwenda ja Giles, jotka muuttavat vanhaan taloon Englannin rannikolle ja huomaavat kauhukseen, että paikassa on jotain mätää. Mutta mitä? Amatöörisalapoliisit käyvät toimeen ja saavat pian avukseen alan uranuurtajan neiti Marplen.

Neiti Marplen suhteen hämmästyin heti kättelyssä Christien kuvauksesta, jonka mukaan "Miss Marple was an attractive old lady, tall and thin, with pink cheeks and blue eyes, and a gentle, rather fussy manner". Minä olin aina kuvitellut neiti Marplen pienikokoiseksi! Muuten hahmo oli vanha tuttu herttainen vanhapiika, jossa yhdistyy herkullisesti ymmärtäväinen lempeys ja tyyni kyynisyys. "It really is very dangerous to believe people. I never have for years."

Hämmästyttävää neiti Marplessa on tietysti se, miten hän onnistuu aina ujuttautumaan sinne, missä tapahtuu. Tällä kertaa Marple astuu kuvaan mukaan jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kautta ja sen lisäksi löytää murhapaikkakunnalta ties keitä tutun tuttuja, joiden kanssa rupattelemalla arvoitus vähitellen ratkeaa. Ehkä hiukan kaukaa haettua, mutta ei haittaa. Christien dekkareiden viehätys on juuri siinä, miten satunnaiset, irralliset palapelin palaset lopulta napsahtavat yhteen tavalla, jonka voin lukijana hyväksyä arvoituksen tyydyttäväksi ja uskottavaksi ratkaisuksi, vaikka arkitodellisuuden uskottavuudesta nämä kuviot ovat tietysti melko kaukana. Lukiessa täytyi ihailla Christien tekniikkaa: vihjeitä oli siroteltu sopivasti matkan varrelle niin, että siellä täällä saattoi aavistaa, että tässä on nyt jonkinlainen johtolanka, mutta lankojen solmimisen jätin ilomielin neiti Marplen hoidettavaksi.

Edellisen Christie-dekkarin lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten nyt osaa oikein vertailla Neiti Marplen viimeistä juttua muihin. Ehkä vähän tylsäksi koin epäiltyjen tietynlaisen samankaltaisuuden: vetävimpiä tämäntyyppisiä murhamysteerejä ovat ne, joissa on kokonainen liuta keskenään aivan erilaisia epäiltyjä - ja mahdollisesti lisäjännitysmomenttina suljettu tila, tyyliin Eikä yksikään pelastunut tai Idän pikajuna. Mutta viihtyisää luettavaa Sleeping Murder oli. Näiden perinteisten whodunnit-dekkareiden pariin on mukavaa palata silloin tällöin kun kaipaa kurkistusta maailmaan, jossa paha saa palkkansa ja kupillinen teetä auttaa aina.

Kirjastosta lainaamani pokkaripainoksen viimeisellä sivulla mainostetaan muuten hauskan kuuloista kirjaa, Anne Hartin teosta Agatha Christie's Miss Marple, jossa kirjoittaja rakentaa Christien Marple-tuotannon eli yhteensä 12 romaanista ja 20 novellista kaivettujen tietojen perusteella neiti Marplen "elämäkerran".

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case. Harper, 2002 (alkuperäinen 1976). 303 s. ISBN 978-0-00-712106-9. Lainattu kirjastosta.

8 kommenttia:

  1. Herkulta kuulostaa! Jostakin (Wikipediasta?) luin juuri jommankumman äänikirjan jälkeen että Christie kirjoitti sodan aikana varastoon sekä Marplelle että Poirot'lle päätösseikkailut kaiken varalta.

    VastaaPoista
  2. Joo, viimeinen Poirot-kirja Esirippu oli kirjoitettu varhain varastoon. Ja ilmeisesti siinä Esiripussa se ajankuva näkyy aika huonolla tavalla (olen lukenut sen joskus ikuisuus sitten enkä kyllä muista siitä mitään muuta kuin lopun).
    Tämä Marplen seikkailu oli muistaakseni varsin toimiva joskin taisin tässä ratkaista sen rikoksen jo hyvissä ajoin ennen loppua...

    VastaaPoista
  3. Joo, Wikipedia näin kertoo. Tuon viimeisen Marplen osalta siellä sanottiin, että ennen julkaisua Christie editoi vähän vanhentunutta ajankuvaa, mutta jätti sen kuitenkin sinne 1930-luvun paikkeille, koska juonessa olivat sen verran keskeisessä osassa palvelijat ynnä muut 70-luvulle tultaessa jo harvinaisiksi käyneet ilmiöt.

    Esirippukin olisi kiva lukea. En muista, olenko jo lukenut... Onnekseni unohdan aika tehokkaasti tällaisten dekkareiden loppuratkaisut. :) Hdcanis, tässä tosiaan epäiltyjä oli jotenkin sen verran rajattu joukko, ettei loppuratkaisu nokkelalle lukijalle välttämättä aivan puun takaa tule. :)

    VastaaPoista
  4. Miss Marpleja olen viimeksi katsonut tv:stä, kun uusimmat elokuvat tuli joulun tienoilla ja tammikuussa. Mutta kyllä on Marplet ja Poirotit tullut luettua ja nyt tulee fiilis pitäiskö taas, kun sinä ja Salla olette niistä innostuneet. Olisipa kiinnostava tuo Neiti Marple-elämäkerta!

    VastaaPoista
  5. Sara, minulle nuo tv/elokuva-versiot Marplesta ovat vähemmän tuttuja. Poirot sen sijaan on minun mielikuvissani ilmiselvästi häntä televisioinneissa esittänyt David Suchet.

    VastaaPoista
  6. Minulle sekä Miss Marple että Hercule Poirot ovat tuttuja lähinnä tv:stä. En muista lukeneeni Christieltä muuta kuin tuon Eikä yksikään pelastunut ja senkin vasta viime vuonna. Pitäisi paikata aukko yleissivistyksessä, mutta tapani tuntien on vaarana että joudun lukemaan koko sarjan ;) En nimittäin osaa jättää kirjaa kesken, ja jos jättää sarjan lukemisen yhteen kirjaan niin se aiheuttaa samanlaisia omantunnonpistoksia kuin jos jättäisi kirjan kesken...

    VastaaPoista
  7. Villasukka, siinä tapauksessa kannattaa pitää varansa! Marpleja on siis ainakin 12 ja Poiroteja taitaa olla vielä enemmän. Kirjat eivät kyllä muodosta sillä tavalla minkäänlaista sarjaa, että niissä esimerkiksi seurattaisiin näiden salapoliisien henkilökohtaisen elämän etenemistä kirja kirjalta, vaan kaikki ovat itsenäisiä tarinoita. Eli sen puoleen ei aihetta omantunnonpistoksille :)

    VastaaPoista
  8. Eihän nuo omantunnonpistokset tosiaan aiheellisia ole, mutta yritäppä selittää se aivoille ;D

    VastaaPoista