31. tammikuuta 2011

Nostalginen kirjakalenteri

Täpärästi ennen tammikuun loppua, juuri ennen kuin käännän sivua, esittelen teille hurmaavan kirjallisen seinäkalenterini.

Kalenterin kuvat ovat Otavan julkaisemien kirjojen kansikuvia 1920-1960-luvuilta. Tammikuun valinta on vuonna 1938 julkaistu Faith Baldwinin Kauneussalonki, jonka kansi on Poika Vesannon käsialaa. Jo kuvittajan nimi on kuin suoraan Mary Marckin kirjoista... Ihana nostalgiapläjäys!

Kalenterin neljästä kuvittajasta minulle ennestään tuttu oli vain Martta Wendelin, mutta kaunista kädenjälkeä löytyy myös Poika Vesannolta, Peter van Martensilta, Topi Vikstedtiltä ja Markku Reunaselta. Ja nimenomaan kädenjälkeä. Vanhoissa kansissa viehättää ajankuvan lisäksi ehkä juuri se, että ne eivät ole persoonattomaksi photoshopattua tietokonegrafiikkaa.

Kalenterin innoittamana tein hiukan tutkimustyötä mukana olevista kuvittajista. Poika Vesannosta (1908-1950) on näköjään pari vuotta sitten ilmestynyt Tampereen Mediamuseo Rupriikin julkaisema teos Poika Vesanto - Käyttökuvan mestari (2009), jonka esittelyssä osuvasti todetaan Vesannon olleen "tyypillinen menneiden vuosikymmenten kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä: tuottelias, osaava - ja lähes täysin tuntematon". Pari esimerkkiä Vesannon tuotannosta löytyy Suomen kuvittajat -blogista, jonne on kirjahyllyjen kätköistä kaivettu 40-luvun viihderomaanien Ei helmiä hiekassa ja Lääkärin tie kannet.

Blogista löytyy myös näyte Peter van Martensin kädenjäljestä "suomalaisen länkkäri- ja uudisraivaajaklassikon" Delawaren pojat kannessa. Tarkempaa tietoa van Martensista ei blogin kirjoittajalla ole, ja Googlekin on harvinaisen hiljaa.

Topi Vikstedtistä (1891-1930) sen sijaan löytyy tietoa esimerkiksi Design Forumin Muotoilijagalleriasta, joka kertoo Vikstedtin olleen 1920-luvun Suomessa "kirjataiteen ehdoton ykkönen sekä kollegoiden ja suuren yleisön arvostama mestaripiirtäjä". Vikstedt suunnitteli kirjankansia ainakin WSOY:lle ja Otavalle, jossa hän vuodesta 1923 alkaen työskenteli vakituisena taiteellisena suunnittelijana.

Kalenterin kuvittajista viimeinen, Markku Reunanen (s. 1933), on Vikstedtiin verrattuna nuorempaa polvea, mutta myös pitkän uran tehnyt ja mitä ilmeisimmin alalla varsin arvostettu. Graafikkojen ammattijärjestö Grafia ry on kutsunut Otavan johtavana graafikkona toimineen Reunasen kunniajäsenekseen ja toteaa, että hänen runsas ja korkeatasoinen tuotantonsa kirjataiteen ja typografian alalla "edustaa Grafian perinteitä ja keskeistä ideologiaa parhaimmillaan". Reunasen tuotantoa on kartoitettu myös Parnasson numerossa 4/2009 otsikolla Laatua ilman lainausmerkkejä.

Otavalle täytyy antaa tunnustusta paitsi arkistojen aarteista, myös kalenterin graafisesta suunnittelusta, joka kunnioittaa kauniisti vanhojen kuvitusten värimaailmaa ja typografiaa. Sain kalenterin lahjaksi, mutta se näkyy olevan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon mallistoa ja tilattavissa netistä. Suosittelen siis lämpimästi lukutoukille, joilta puuttuu vielä vuoden 2011 kalenteri!

27. tammikuuta 2011

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

Kuulutus kotimaisten esikoiskirjailijoiden ystäville! Selja Ahavan Eksyneen muistikirja (2010) on kaunis pieni romaani siitä, miltä maailma näyttää, kun muisti pettää.

Tarinan eksynyt on Anna, jonka elämään miehen kuolema ja lapsettomuus jättävät niin ammottavan aukon, etteivät muistot, ajatukset ja unelmat enää löydä tyhjyyden keskellä paikoilleen.

Kesät luonnon keskellä saaressa, uusi elämä Lontoon humussa, haaveiksi jääneet lapset... Arjen tapahtumat putoilevat palasiksi, sekoittuvat keskenään ja limittyvät uudelleen yhteen - joskus oikeinpäin, joskus aivan nurinkurin.
Silloin se tapahtui taas. Anna tunsi kuinka putosi huoneesta pois, astui ikään kuin sivuun. Siinä hän sitten makasi, edelleen sohvalla mutta hieman jengoiltaan, hieman outona ja katsoi itseään kuin vierasta. Mitä minä täällä teen? Anna mietti.
Koskettavinta kirjassa on minusta se lämpö, jolla Ahava kuvaa Annan murheita ja unohteluja. Harhat ovat usein hullunkurisia - Annan asunnossa seikkailee nälkäinen karhuperhe ja vaatekaapissa lymyää lapsikatras - mutta ne eivät koskaan tee Annaa tyhmäksi tai naurettavaksi, ainoastaan inhimilliseksi.
Syksy pimeni. Aamut myöhästyivät viikko toisensa jälkeen enemmän, Anna niiden mukana. Lopulta pitkä odotus päättyi, ja alkoi syntyä lapsia. Ensimmäisenä tuli Liina-Liina, heti pian sen jälkeen Ahti Joonas ja Piia Pampula. Ne ilmestyivät mitä oudoimmista paikoista. Liina-Liina paisui pullataikinasta: kesken vaivaamisen Anna vain tajusi, että turvonnut pulla oli muuttunut lapseksi. Hän nosti keittiöpyyhkeeseen sotkeutuneen jauhoisen vauvan syliinsä ja painoi sen hellästi rintaansa vasten.
Eksyneen muistikirja kertoo mielen hapertumisesta, mutta kirja ei ole sen kummemmin synkeydessä piehtaroiva nyyhkytarina kuin terveyspoliittinen kannanottokaan. Se on vain kaunis kuvaus eräästä elämästä, sen outouksista ja ihmeistä.

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja. Gummerus, 2010. 203 s. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. ISBN 978-951-20-8176-9. Saatu lahjaksi.

19. tammikuuta 2011

Maarit Verronen: Saari kaupungissa

Jorin innoittamana hoksasin, että kirjahyllyssäni nököttää lukemattomana Maarit Verrosen Saari kaupungissa (2007).

Olin kokonaan unohtanut pari vuotta sitten joululahjaksi saamani kirjan ja suoraan sanottuna koko kirjailijan, vaikka joskus muinoin luin Verrosen tuotantoa hyvinkin innokkaasti. Hämmentävinä mutta kiinnostavina lukukokemuksina ovat jääneet mieleen ainakin romaanit Yksinäinen vuori (1993) ja Luolavuodet (1998), novellikokoelma Viimeinen lapsitähti (1994) ja matkakirja Matka Albaniaan (1997).

Niihin verrattuna Saari kaupungissa oli pettymys. Siinä oli tuttua verrosmaisuutta - kolkkoja miljöitä, omituisia henkilöitä, kummallisia tapahtumia ja eleetön kirjoitustyyli - mutta tähän tarinaan en päässyt ollenkaan sisään. Kaipasin koko 162 sivun ajan jonkinlaista ahaa-elämystä, jota ei ikävä kyllä koskaan tullut.

Kirjan kolmesta osasta ensimmäinen, Kaupunki, koostuu erakkomaisen Aislan ohikiitävistä kohtaamisista kanssaihmistensä kanssa. Lyhyet jaksot vihjailevat kutkuttaviin arvoituksiin - ja jäävät arvoituksiksi. Toisen osan Sukupolvissa laukataan sitten läpi aivan muita ohikiitäviä ihmisiä. Viimeinen osa, Aisla, palaa päähenkilöön. Luvut ovat episodeja Aislan arjesta, johon kuuluu pitkiä kävelylenkkejä, tutkimusretkiä kaupungin lähisaariin ja tuntemattomien ihmisten tarkkailua.

Kirjan takakannen mukaan Saari kaupungissa "kartoittaa pelkistetyn paljastavasti ihmisyyden peruskysymyksiä" ja Verronen "kääntää jälleen kerran hämmentävän kirkkaasti esiin elämän sattumanvaraisuuden ja lainalaisuuksien monisyisen problematiikan".

Minulle Verrosen problematiikka oli tällä kertaa hiukan liian monisyistä.

Maarit Verronen: Saari kaupungissa. Tammi, 2007. 162 s. Kannen suunnittelu Markko Taina. ISBN 978-951-31-3876-9. Saatu lahjaksi.

16. tammikuuta 2011

Steven D. Levitt & Stephen J. Dubner: Freakonomics

Kummat ovat vaarallisempia, aseet vai uima-altaat? Mitä yhteistä on ala-asteen opettajilla ja sumopainijoilla?

Tällaisia kysymyksiä pohdiskelee Steven D. Levittin ja Stephen J. Dubnerin Freakonomics (2005). Kaksikko on niittänyt mainetta kirjallaan, jossa taloustieteen menetelmiä sovelletaan arjen ilmiöiden tarkasteluun. "Friikkiekonomistit" ovat vähän kuin salapoliiseja, jotka etsivät johtolankoja yhteiskunnan mysteereihin haravoimalla tilastoja tiheällä kammalla ja yhdistelemällä asioita, joilla ei ensi näkemältä näytä olevan juurikaan tekemistä keskenään.

Freakonomics tarjoilee kiinnostavia yksittäisiä tiedonjyviä, kuten että amerikkalaislapsella on sata kertaa suurempi todennäköisyys kuolla uima-altaan kuin aseen uhrina tai että Yhdysvalloissa vaalikampanjoiden kustannukset ovat samaa luokkaa kuin rahamäärä, jonka kansalaiset käyttävät vuosittain purukumiin.

Kirjan parasta antia ovat kuitenkin perusteellisemmat selostukset esimerkiksi siitä, miten huumejengien bisnesmallit toimivat tai miksi rikollisuus kääntyi 1990-luvulla yllättäen laskuun koko Yhdysvalloissa. Ilmiötä on selitetty esimerkiksi New Yorkin pormestarin Rudolph Giulianin aloittamalla nollatoleranssipolitiikalla, jonka mukaan pikkurikkeiden tehokas kitkeminen pitää kurissa myös vakavan rikollisuuden, ja monilla muilla teorioilla talouskasvusta väestön vanhenemiseen.

Levittin ja Dubnerin mielestä useimmat niistä ovat aika lailla soopaa. Vaikka poliisien määrällä ja vankilarangaistusten yleisyydellä on yhteys rikollisuuden tasoon, 1990-luvun laskuun eniten vaikutti heidän mukaansa paljon kaukaisempi syy: abortin laillistaminen 1970-luvulla. Tiivistettynä siis merkittävä osa niistä köyhien, kouluttamattomien tai muuten huono-osaisten naisten epätoivotuista lapsista, joilla olisi teini-ikään ehdittyään ollut suuri todennäköisyys ajautua pahoille teille, jäivätkin nyt syntymättä.

Kirjan luvuista monet käsittelevät lapsuuden, vanhempien ja koulutuksen vaikutusta myöhempään menestykseen elämässä. Kiinnostavia ovat muun muassa analyysit siitä, mitkä tekijät korreloivat koulumenestyksen kanssa (kotona olevien kirjojen määrä korreloi, mutta lapselle lukeminen ei) tai vaikuttaako "mustalta" kuulostava etunimi kielteisesti lapsen tulevaan uraan.

Harmillista Freakonomicsissa on sen Amerikka-keskeisyys. Kirja valottaa monia taloustieteen käsitteitä - kannusteita ja sanktioita, markkinoiden toimivuutta, syy-seuraussuhteita - yleiselläkin tasolla, mutta esimerkit ovat paria sivuhyppyä lukuunottamatta Yhdysvalloista. Freakonomics Global olisi tervetullut! Eri maailmankolkista löytyisi varmasti mainiota materiaalia tämäntapaiseen analyysiin.

Freakonomicsille on tulossa piakkoin jatko-osa, amerikkalaisittain tietysti SuperFreakonomics, ja kirjan nettisivuilla mainostetaan myös uutta dokumenttielokuvaa ja tekijöiden Freakonomics-blogia New York Timesin sivuilla.

Steven D. Levitt & Stephen J. Dubner: Freakonomics - A Rogue Economist Explores the Hidden Side of Everything. HarperTorch, 2006. (1. painos HarperCollins, 2005.) 232 s. Ostettu käytettynä.

13. tammikuuta 2011

Sofi Oksanen: Puhdistus

Lehtijuttujen perusteella olen pitänyt Sofi Oksasta naisena, jolla on omituiset hiukset ja paljon mielipiteitä, mutta en jostain syystä ole ollut tarpeeksi kiinnostunut syventyäkseni hänen teoksiinsa.

Kun Puhdistus (2008) sitten tuli kuusen alla vastaan, aloin lukea kirjaa sen saamaan julkisuuteen nähden suhteellisen vähäisin ennakko-odotuksin ja -tiedoin. Käsitykseni kirjan aiheestakin oli hyvin hatara. Jotain dramaattisia prostituutiojuttuja kai? Siksipä olinkin myönteisesti yllättynyt siitä, miten hienosti Oksanen kirjoittaa pienistä asioista. Tarinan käänteissä riittää toki draamaa, mutta toiminta tapahtuu eleiden, äänten, hajujen ja tunnelmien tasolla.  Kärpästen surina, mätänevä liha, olkien kahahdukset...
Aliiden aivoissa pullisteli. Verhot lepattivat vimmatusti, nipistimet kilisivät, kangas paukkui. Tulen naksunta oli kadonnut, kellon raksunta jäänyt tuulen alle. Kaikki toistui. Vaikka rupla oli vaihtunut kruunuksi ja sotilaskoneiden lennot hänen päänsä päällä vähentyneet ja upseerinrouvat hiljentäneet äänensä, vaikka Pitkän Hermannin kaiuttimista soi joka päivä itsenäisyyslaulu, aina tuli uusi krominahkasaapas, aina tuli uusi saapas, samanlainen tai erilainen, mutta samalla tavalla kurkun päälle astuva. Poterot olivat kuroutuneet umpeen, hylsyt metsissä tummenneet, kaatuneet olivat maatuneet, mutta tietyt asiat toistuivat.
Puhdistuksesta on tietysti kirjoitettu palstametreittäin. Blogimaailmassa kirjasta näkyy käytäneen vilkasta keskustelua esimerkiksi HS:n Lukupiirissä ja Sallan blogissa, ja hyviä huomioita sattui silmään myös Inalta ja Almafiinalta.

Kirjan vastaanotosta kiinnostuneena vierailin myös Oksasen omilla sivuilla, jonne on koottu ylistystä niin, että heikoimpia hirvittää. Tämä kirjailija osaa kansainvälisen tason markkinoinnin! Kiinnostava osio sivustolla on myös kokoelma Puhdistuksen käännösten kansikuvia eri puolilta maailmaa. Suomalainen kansi on kelvannut sellaisenaan virolaiseen, hollantilaiseen ja puolalaiseen versioon. Kannen tyyli ja värimaailma ovat innoittaneet myös saksalaisen ja unkarilaisen käännöksen kantta:

Englanninkielisissä (vasemmalla amerikkalainen, keskellä brittiläinen versio) ja latvialaisessa käännöksessä on käytetty valokuvia ja korostettu historiateemaa. Minun makuuni kuvat ovat jotenkin liian siistejä. Putipuhdas esiliina? Korkokengät? Ylpeä aatelisrouva?



Valokuvia on käytetty myös tsekkiläisessä, hepreankielisessä ja norjalaisessa käännöksessä. Tsekkiversio on minusta kamala: näyttää ihan joltain "näin tulet toimeen äitisi kanssa" -oppaalta. Hepreankielisestä kannesta tulee mieleen valohoitoa saava seniori (olisiko Aliidella spagettiolkaimet?), vaikka kuvan asettelu onkin kiinnostava. Norjalaiset puolestaan ovat nostaneet iäkkään Aliiden sijasta etualalle nuoren Zaran.



Lopuksi kolme hyvin erilaista graafista ratkaisua Islannista, Italiasta ja Ruotsista. Miten monin tavoin samaa kirjaa voikin kuvittaa!

Islantilainen versio muka-kyrillisine kirjaimineen ja punaisine taustoineen henkii toisaalta Neuvostoliiton aikaa ja toisaalta perinteistä talonpoikaisestetiikkaa. Kärpänen on tässäkin päässyt toiminnan keskiöön. Italialaisesta versiosta taas tulee mieleen 1960-70-luku, esimerkiksi tämän, tämän tai tämän tapaiset kannet. Piirroksen korvakorukahle on temaattisesti hieno idea. Mielenkiintoista muuten, että juuri nämä kaksi aihetta - kärpänen ja korvakoru - on nostettu esiin niin monissa kansissa. Lieneekö kyseessä Sanna Sorsan suunnittelemien alkuperäiskansien vaikutus vai teksti itse?

Tulenhehkuinen ruotsalaiskansi sen sijaan on ihan eri linjoilla. Kannen perusteella odottaisin väkivaltaista trilleriä - enkä taitaisi ollenkaan tarttua kirjaan.

Viimeisenä vielä ranskalaisen käännöksen kansi. Monet ranskalaiset kustantamothan vetävät aika minimalistista linjaa näissä kansiasioissa: esimerkiksi Gallimard läiskäisee vain punaisen otsikon vaalealle taustalle, ja se on sitten siinä. Yksinkertaisten kansien päälle kääritään tarpeen mukaan erillisiä paperikaistaleita, jotka mainostavat kirjan saamia palkintoja tai muuta huomioitavaa. Viereisestä kuvasta ei näy, onko Purgen kannen valokuva vanhan naisen kädestä tällainen irtolipare vai osa itse kantta.

Mitä mieltä olette Puhdistuksen kansista? Voivatko huonot kannet pilata hyvän kirjan - tai kannustaa tarttumaan teokseen, joka muuten jäisi lukematta?

Kuvat: http://www.sofioksanen.com/

12. tammikuuta 2011

Nobel-haasteen nolo alku

Valkoinen kirahvi lisää kierroksia Finlandia-haasteeseen ottamalla kotimaisten palkittujen lisäksi käsittelyyn Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajat, yhdessä siis NÖF.
Tähän eivät minun rahkeeni taida riittää! 2000-luvun voittajista en ole lukenut ainuttakaan, ja koko listalta - vuodesta 1901 miinus muutama sotavuosi - saan räävittyä kokoon vaivaiset kuusi kirjailijaa. Näiltä onnekkailta olen lukenut seuraavat teokset: 
1939 - Frans Eemil Sillanpää: Nuorena nukkunut
1946 - Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu
1954 - Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille
1957 - Albert Camus: Sivullinen
1972 - Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine
1983 - William Golding: Kärpästen herra
Hatarien muistikuvien perusteella innokkaimmin suosittelisin Katharina Blumia ja Kärpästen herraa.

PÄIVITYS: Nobel-haasteen edistymistä voi seurata täällä.

10. tammikuuta 2011

Nick Hornby: How to Be Good

Nick Hornbyn How to Be Good (2001, ilmestynyt suomeksi nimellä Hyvät ihmiset) alkaa lauseella, joka sai minut heti koukkuun:
I am in a car park in Leeds when I tell my husband I don't want to be married to him any more.
Pakko tietää miksi ja mitä seuraavaksi!

Katie, keskiluokkainen lontoolaislääkäri, on hyvä ihminen: hän parantaa sairaita ja pelastaa henkiä päivät pitkät. Aviomies David, koti-isä, sen sijaan on jurnuttava hapannaama, joka ei tee muuta kuin valittaa ja irvailee. Kun David sitten päättääkin ryhtyä oikeasti hyväksi ihmiseksi - alkaa jakaa perheen lasten leluja köyhille ja majoittaa asunnottomia vierashuoneeseen - Katien erohalut joutuvat puntariin. Mies on kuin uusi ihminen... mutta mitä tehdä, kun elämä liian hyvän ihmisen kanssa onkin painajaista?

Kirjan kehyksenä ovat arkistakin arkisemmat ympyrät: ne kaikista perheistä tutut tilanteet, joissa murjotetaan ruokapöydässä, pilataan tunnelma väärällä äänenpainolla, kasataan ei-vielä-likaisia-muttei-enää-puhtaitakaan vaatteita tuolille makuuhuoneen nurkkaan.

Naulan kantaan kuvatut pienet sanat ja eleet tekevät Katien ja Davidin ontuvasta perhe-elämästä todentuntuisen, vaikka henkilöt ja tapahtumat heiluvat absurdin rajamailla. Perheen kotiin muuttaa tarinan edetessä muun muassa ihmeparantaja nimeltä DJ GoodNews ja koditon ongelmanuori Monkey.

Katie pohtii kirjassa kamalan isoja kysymyksiä. Mitä tarkoittaa olla hyvä ihminen? Kuinka hyvä on tarpeeksi hyvä? Milloin hyvyys muuttuu naiiviudeksi tai tekopyhyydeksi? Kenen onnesta hyvä ihminen on vastuussa - omastaan, perheensä, naapureidensa, koko maailman?

Hyvyyden lisäksi kirja ruotii avioliittoja, perheitä, ihmissuhteita. Katie haluaisi Davidin olevan toisenlainen, mutta kun miehen käytös yhtäkkiä kiepsahtaa pirullisesta enkelimäiseksi, vanhaa tuttua yrmyniskaa tuleekin melkein ikävä. Parisuhteen haaveet ja todellisuus joutuvat jatkuvasti törmäyskurssille. Jos menneet virheet voisi pyyhkiä pois, olisiko mikään toisin?

Omalaatuiset persoonat, oudot tilanteet ja Katien lakonis-ironis-sarkastis-hämmentynyt kertojanääni tuovat tarinaan riipivää komiikkaa. En ole lukenut muita Hornbyn kirjoja, mutta ihastuin tyyliin kovasti.

5. tammikuuta 2011

Finlandia-haaste

K-blogi on julistanut Finlandia-haasteen - tavoitteena siis lukea kaikki Finlandia-palkitut kirjat. Liityn mukaan! Tähän mennessä olen lukenut 27:stä voittajasta kuusi, lihavoituna alla. Yksi eli Puhdistus on parhaillaan kesken.

2010 - Mikko Rimminen: Nenäpäivä
2009 - Antti Hyry: Uuni
2008 - Sofi Oksanen: Puhdistus
2007 - Hannu Väisänen: Toiset kengät
2006 - Kjell Westö: Där vi en gång gått/ Missä kuljimme kerran
2005 - Bo Carpelan: Kesän varjot
2004 - Helena Sinervo: Runoilijan talossa
2003 - Pirkko Saisio: Punainen erokirja
2002 - Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
2001 - Hannu Raittila: Canal Grande
2000 - Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
1999 - Kristina Carlson: Maan ääreen
1998 - Pentti Holappa: Ystävän muotokuva
1997 - Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
1996 - Irja Rane: Naurava neitsyt
1995 - Hannu Mäkelä: Mestari
1994 - Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
1993 - Bo Carpelan: Urwind/Alkutuuli
1992 - Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
1991 - Arto Melleri: Elävien kirjoissa
1990 - Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi
1989 - Markku Envall: Samurai nukkuu
1988 - Gösta Ågren: Jär
1987 - Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
1986 - Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku sheba
1985 - Jörn Donner: Far och son (Isä ja poika)
1984 - Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Täytyy sanoa, että lukemistani finlandisteista mikään ei ole jäänyt mieleen erityisenä suosikkina tai inhokkina. Esimerksi Kjell Westön tuotannosta parempia lukukokemuksia minulle olivat Leijat Helsingin yllä, Lang ja Älä käy yöhön yksin - tuota voittajaa sen sijaan muistan kahlanneeni vähän tahmeasti. Irja Raneen Nauravaa neitsyttä aloitin, mutta en päässyt alkua pidemmälle.

Lukemattomista mielenkiintoisimmilta tuntuvat Hannu Väisänen, Pirkko Saisio ja Johanna Sinisalo.

PÄIVITYS: Finlandia-haasteen edistymistä voi seurata täällä.

4. tammikuuta 2011

Maarit Niiniluoto: Sulle salaisuuden kertoa mä voisin - Harmony Sistersin tarina

Joululoman hurmaava lukunautintoyllätys oli tämä mummolan kirjahyllystä löytynyt kirja Harmony Sistersistä, suomalaisen viihdemusiikin legendaarisesta kultakurkkukolmikosta, joiden Kodin kynttilät ja Sataman valot soivat Lauantain toivotuissa vuosikymmenestä toiseen. (Yhtyeen hittejä voi kuunnella Ylen Elävässä arkistossa, jossa on tarjolla myös vuonna 1978 äänitetty haastattelu.)

Maarit Niiniluodon kokoama kolmoiselämäkerta seuraa Valtosen sisarusten Veran, Mairen ja Raijan vaiheita 1930-luvun Kotkasta sota-ajan rintamakiertueille, Hitlerin Saksaan ja sodanjälkeisen Ruotsin kesäisille laululavoille. Harmony Sistersin tarina koostuu sekoituksesta poikkeuksellista luonnonlahjakkuutta ja ahkeraa aherrusta, onnekkaita kohtaamisia ja epäonnisia ihmissuhteita, lämmintä yhteisymmärrystä mutta myös sisarusten välejä kalvavaa kateutta ja kaunaa.

Vuonna 1992 julkaistu teos perustuu (nyt jo kuolleiden) sisarusten haastatteluihin. Ensi käden muistelukset tekevät kirjasta mahtavan elämänmakuista luettavaa: tuntuu kuin itse istuisi kuuntelemassa originelleja muusikkomummoja, jotka muistelevat villiä nuoruuttaan.

Toisaalta Niiniluodon toimituksellinen linja jää vähän puolitiehen. Sisarusten tarinointi heiluu puhekielisen rupattelun ja yleiskieleksi huolitellun raportoinnin välillä, ja joskus ensimmäisen persoonan läpi tunkeutuu Niiniluodon oma kertojanääni. Kirjan loppuun on lisäksi viskattu erillisinä lukuina Harmony Sistersin läheisten muisteluksia kolmikosta. Sekasikiömäinen rakenne jättää vaikutelman hiukan vasemmalla kädellä tehdystä toimitustyöstä, vaikka itse sisältö on maukasta.

Kirja tarjoilee nostalgisia tunnelmapaloja viime vuosisadan puolivälin Suomesta ja Euroopasta. 1930-luvun Kotka herää eloon pienenä mutta vilkkaana satamakaupunkina, jossa Valtosen perhe sinnittelee leskiäidin vaatimattomien tulojen turvin ja haaveilee paremmasta huomisesta. Amerikkalaisiin elokuviin ihastuneet tytöt huomaavat osaavansa laulaa ja päätyvät melkein kuin vahingossa esiintymään Kotkan Seurahuoneelle, radioon ja jopa glamourin huippua edustaneelle Helsingin Kaivohuoneelle.

Sodan aikana Harmony Sisters esiintyy asemiesilloissa, sotasairaaloissa ja viihdytysjoukoissa rintamalla. Vuonna 1942 Yleisradio lähettää yhtyeen kiertueelle Saksaan. Kolmannen valtakunnan propagandakoneiston masinoimat esiintymismahdollisuudet ovat ihan toista luokkaa kuin sodan runtelemassa kotimaassa, vaikka Hitlerin toimet siskoksia arveluttavatkin. Kirjan hulvattomiin kohtauksiin kuuluu muun muassa kuvaus pyyhkeeseen muumioidun Hitler-patsaan salaisista hautajaisista saksalaisessa hotellihuoneessa.

Sodan jälkeen Vera, Maire ja Raija muuttavat yksi kerrallaan Ruotsiin, jossa he kiertävät kansanpuistojen konserttilavoja ja veivaavat svenski-iskelmää. Ammatillisen menestyksen kääntöpuolena on kaikilla siskoksilla repaleinen yksityiselämä: sikamaiset miehet pettävät ja jättävät, eikä yleisön suosio välttämättä takaa kodin turvaavaa toimeentuloa. Vähitellen elämä kuljettaa siskokset yhä etäämmälle toisistaan, ja 1950-luvun puolimaissa yhtye hajoaa.

Nykypäivän lukijaa kirjassa hätkähdyttää esimerkiksi se, miten kiven alla musiikki ennen oli jopa alan ammattilaisille. Uransa alkuvaiheessa Harmony Sisterseillä ei ollut sen kummemmin gramofonia, soittimia kuin nuottejakaan. Laulut opeteltiin elokuvista, joihin paikallislehden toimituksessa työskennellyt Vera sai vapaalippuja, ja sovitettiin kolmiäänisiksi korvakuulolta. Kallisarvoisia nuotteja kuljetettiin Helsingistä pyöräkyydillä. Radioesiintymiset vetäistiin aina suorana, koska muuta mahdollisuutta ei ollut, ja levyjenkin äänitystekniikka jätti rutkasti toivomisen varaa.

Kaukana siis ollaan nykytilanteesta, jossa muzakkia tulvii joka tuutista, hitit vaihtuvat viikoittain ja kuka tahansa voi perustaa studion olohuoneen nurkkaan.

Kuva: Wikipedia 

Maarit Niiniluoto: Sulle salaisuuden kertoa mä voisin: Harmony Sistersin tarina. WSOY, 1992. Lainattu.

3. tammikuuta 2011

Amanda Foreman: Georgiana, Duchess of Devonshire

The Duchess -elokuva innosti minut lukemaan tämän muhkean elämäkerran Georgianasta, Devonshiren herttuattaresta, joka oli 1700-luvun lopulla Englannin seurapiirien valovoimaisin tähti ja poliittisten taistojen hienovarainen taustavaikuttaja.

Amanda Foremanin Georgiana: Duchess of Devonshire (2001) on perusteellisesti tutkittu ja kirjoitettu opus. Herttuattaren vaiherikas elämä, Englannin hovin kiemurat ja kansainvälisen politiikan myllerrykset soljuvat sivuilla yhtenä vuolaana virtana. Yksityiset yksityiskohdat limittyvät sujuvasti laajoihin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin.

Kirja kuvailee varsin kattavasti muun muassa Englannin sisäpolitiikan vaiheita, joista en ennen tiennyt hölkäsen pöläystä ja joita en osaisi vieläkään kovin asiantuntevasti referoida, vaikka aiheeseen olikin mielenkiintoista tutustua. Puoluemuodostuksen historiaa enemmän minua kuitenkin kiinnosti Georgiana henkilönä ja hänen asemansa aikalaisten keskuudessa.

Devonshiren herttuatar kuului jo tittelinsä puolesta yhteiskunnan kermaan, mutta Georgiana otti paikkansa julkisuuden valokeilassa - ja kulisseissa - myös oman karismansa, älynsä ja viehätysvoimansa ansiosta. Elämäkerrasta välittyy moniulotteinen persoona, joka oli toisaalta peräänantamaton ja edistyksellinen, toisaalta heikko ja herkkäuskoinen.

Georgianan sosiaaliset taidot tekivät hänestä Devonshire Housessa vietettyjen juhlien sielun ja monen merkkihenkilön luottoystävän, mutta yksityiselämässään hän oli usein eksyksissä - niin suhteessaan mieheensä ja lapsiinsa kuin petolliseen sydänystäväänsäkin. Herttuattaren poliittinen pelisilmä siivitti Whig-puoluetta vaalivoittoihin, mutta oikeissa pelipöydissä hän oli toivoton tapaus. Raha-asiat eivät olleet Georgianan vahvinta aluetta: hän taisteli koko ikänsä kolossaalisten velkojen kanssa.

Georgiana oli oman aikansa julkkis. Mielenkiintoista antia kirjassa ovat muun muassa aateliston hullutuksille ivailevat pilapiirrokset, lainaukset lehtien seurapiiripalstoilta ja muut aikalaiskuvaukset, kuten vaikkapa tämä kirjan kanteenkin painettu ranskalaisen diplomaatin muistelu Georgianasta:
When she appeared, every eye was turned towards her; when absent, she was the subject of universal conversation.
Lontoon seurapiirien johtohahmona Georgiana oli aina muodin aallonharjalla. Hän esimerkiksi kehitti huippuunsa monimutkaiset hiuslaitteet, jotka topattiin hevosen jouhista tehdyillä valkeilla jopa metrin korkuisiksi ja koristeltiin mitä mielikuvituksellisimmalla rekvisiitalla. Herttuattaren päässä keikkui esimerkiksi hedelmäasetelmia, täytettyjä lintuja ja purjelaivan pienoismalli. Maata viistävistä strutsinsulistakin tuli hänen ansiostaan varsinainen villitys.

Kuin suoraan julkkispalstoilta ovat myös Georgianan skandaalinkäryiset perhekuviot. Georgiana synnytti miehelleen, Devonshiren herttualle, ensin kaksi tytärtä ja lopulta perilliseksi pojan. Lisäksi hän pyöräytti rakkauslapsen nuorelle poliitikolle Charles Greylle. Herttua puolestaan pamautti paksuksi ainakin yhden palvelijan ja kahteen otteeseen Georgianan parhaan ystävän, Lady Elizabeth Fosterin eli Bessin, joka eleli avioliiton kolmantena pyöränä vuosikymmeniä. Muutenkin 1700-luvun lordit ja ladyt vaikuttavat harrastaneen lemmenseikkailuja siellä täällä: tulisia romansseja ja aviottomia lapsia suorastaan vilisee.

The Duchess -elokuva oli minusta onnistunut sovitus Foremanin kirjasta. Elämäkerran Georgiana on tietysti paljon moniulotteisempi hahmo kuin Keira Knightleyn esittämä herttuatar, jota oli siloiteltu sankaritarkuntoon. Georgianan viehtymys uhkapeleihin, juhlintaan ja holtittomaan tuhlailuun vilahti kyllä valkokankaallakin, mutta kirjassa hänen kyvyttömyytensä itsehillintään ja taipumuksensa sekä lievään itsepetokseen että suoranaiseen valehteluun olivat mukana paljon näkyvämmin. Myös herttuan hahmo sai kirjassa enemmän sävyjä kuin elokuvan kylmäkiskoisen julma Ralph Fiennes, vaikka etäiseksi mies silti jäi.

Georgiana jäi kummittelemaan mieleen kirjan jälkeenkin. Seuraavana kiinnostavien naisten elämäkertojen lukulistalla on hänen aikalaisensa Emma Hamilton, amiraali Nelsonin rakastajatar.

Kuva: http://www.amanda-foreman.com/uk-book.shtml